Eurooppalainen elokuva on teos, ei tuote

Ohjaaja Aku Louhimies ja tuottaja Markus Selin ovat päässeet sopimukseen Paha maa -elokuvan lopullisesta leikkausversiosta. Hyvä niin, mutta kaiken riitelyn takaa on ollut lähes mahdoton lukea, mistä itse asiassa on kysymys.

Eurooppalaisen elokuvan omaperäinen ja hieno historia pohjaa käsitykseen siitä, että elokuva on teos. Teoksen kokonaisuudesta vastaa ohjaaja, kuten säveltäjä vastaa sinfoniastaan tai kirjailija runostaan ja romaanistaan.

Tämän eurooppalaisen ajattelutavan kiteytti ohjaaja François Truffaut "auteur-teoriaksi" ranskalaisessa elokuvalehdessä Cahiers du Cinémassa tammikuussa 1954.

Amerikkalainen elokuva lähtee täysin toisenlaisesta ajatuksesta. Elokuva on tuote, niin kuin mikä tahansa makkara tai pitsa. Tuottaja palkkaa ohjaajan valmistamaan tuotteen. Tuottaja omistaa tuotteen kaikki oikeudet ja muokkaa sitä vapaasti tavalla, joka tekee siitä mahdollisimman houkuttelevan ja myyvän.

Niinpä vasta nyt on ilmestynyt Alfred Hitchcockin Muukalainen junassa -elokuvasta ohjaajan versio dvd:nä. Edes Hitchcockin tasoinen ohjaaja ei pystynyt Amerikassa saamaan levitykseen omaa versiotaan.

Louhimiehen ja Selinin kiistassa ei siis ollut kysymys muutaman kohtauksen poistamisesta tai lisäämisestä, vaan erittäin keskeisestä käsite-erosta.

Elokuvanteko sisältää monia taiteellisia työpanoksia. Euroopassa nimenomaan elokuvan kokonaisuus on ohjaajan taiteellinen työ. Kokonaisuus on hänen panoksensa, näkemyksensä, teoksensa ja hänellä on siihen tekijänoikeudellinen oikeutus, moraalinen oikeutus ja niiden kaikkien tuoma vastuu.

Jos näihin kajotaan, tuhotaan ohjaajan henkisesti omistama teos, oli tuottajan leikkaama lopputulos miten toimiva tai myyvä tahansa. Tuottajalla ei eurooppalaisen käytännön mukaan ole oikeutta väärennökseen.

Tuottajan ja ohjaajan välinen riita Paha maa -elokuvan lopullisesta versiosta on tapauksena Suomessa ainutlaatuinen. Yleensä molemmat tietävät tehtäviensä rajat ja toimivat taisteluparina mahdollisimman hienon elokuvan valmistamiseksi.

Ohjaajan final cut (lopullinen versio) -oikeutta ei ole meillä yleensä katsottu tarpeelliseksi kirjata sopimuksiin, sillä se on vuosikymmenet ollut vallitseva käytäntö ja noudattanut maassa vallitsevan immateriaalisten oikeuksien käytäntöä ja tekijänoikeuslain henkeä.

Kun riita final cutista on nyt syntynyt, kysymyksessä ei ole "myrsky vesilasissa" (kuten TV2:n ohjelmapäällikkö Olli Tola väittää, HS 3. 12.).

Kysymys on erittäin keskeisestä oikeudellisesta ja kulttuuripoliittisesta periaatteesta.

Markus Selinin johtama Solar Films on ollut tuomassa Suomeen amerikkalaistyyppistä tuotantotapaa. Esimerkiksi Levottomat-elokuvasarjan ohjaajat on kutsuttu ohjaamaan tuottajan ideoimaa elokuvasarjaa.

Tämä on tietenkin mahdollista, mutta juuri tällaisissa tapauksissa, joissa poiketaan vallitsevasta käytännöstä, tulisi tehdä ohjaajan kanssa selkeä sopimus siitä, että hän on tullut vain ohjaamaan kohtauksia, ei tekemään teosta.

Paha maa ei ole tällainen elokuva. Se on Aku Louhimiehen auteur-tyyppinen elokuva, jossa esimerkiksi näyttelijät ovat improvisoidessaankin täysin luottaneet siihen, että Aku Louhimies vastaa siitä, mitä otoksia elokuvassa käytetään.

Tätä vastuuta Aku Louhimies ei voi moraalisesti siirtää kenellekään muulle eikä kukaan voi sitä häneltä ottaa.

Tuottajan oikeudet elokuvassa ovat kyseenalaisia myös siksi, että elokuvan kokonaiskustannuksista on 40 prosenttia yhteiskunnan kulttuuritukea, jonka myöntöperusteena on nimenomaan usko ohjaajaan ja käsikirjoitukseen.

Sen päälle tulee Yleisradion ennakko-osto, ja näin ollen tuottajan omarahoitus on varmaankin ollut melko vaatimaton. On outoa ajattelua, että yhteiskunnan kulttuurituella riistetään taiteilijalta tekijänoikeus.

Absurdeimmat puheenvuorot aiheesta on käyttänyt TV 2:n ohjelmapäällikkö Olli Tola, joka on ostanut elokuvan esitysoikeudet, tuottaja hän siis ei ole. Hän on valinnut Yleisradiossa esitettäväksi tuottajan leikkaaman version, jota ohjaaja ei ole hyväksynyt. Näin hän valtionyhtiön edustajana ilmaisee, ettei Yleisradio piittaa taiteilijoiden tekijänoikeuksista.

Ylen ohjelmapäällikkö Olli Tolan perustelu on kafkalainen helmi.

"'Meidän lähtökohtamme on tietysti ohjaajan eli tekijän näkemys. Emmehän me omaa näkemystämme tässä etsi', hän lisäsi. Se kuitenkin toteutuu Tolan mielestä paremmin Louhimiehen vihaamassa lyhyemmässä versiossa." (Helena Ylänen, HS 3. 12.)

Ikään kuin ohjaaja Aku Louhimies olisi menettänyt järkensä, vihaisi itseään, eläisi harhaisena jotakin toista persoonaa ja elokuvan tuottaja ja tv-ostaja olisi määrätty hänen holhoajikseen, jotka kaikkea hyvää tahtoen haluavat leikata elokuvan sellaiseksi, että se näyttää oikealta Aku Louhimieheltä. Tähän selitykseen Neuvostoliiton politbyrookaan ei olisi yltänyt.

Itse törmäsin final cut -ongelmaan elokuvassani Melancholian 3 huonetta. Suuri amerikkalainen tuottaja halusi tuottaa elokuvan.

Neuvottelin vuoden, mutta koska en suostunut luopumaan oikeuksistani, koko sopimus raukesi. Hankimme suomalaisen tuottajan kanssa eurooppalaisen rahoituksen eikä kukaan kajonnut elokuvaan.

Neuvotellessani muistin Tapio Wirkkalaa, jonka Montrealin maailmannäyttelyyn valmistama yksitoista metriä pitkä vaneriveistos oli jäänyt kiertämään maailmalle, kun sille ei löytynyt paikkaa Suomesta.

Lopulta muistaakseni Suomen Pankki halusi ostaa veistoksen, mutta metriä lyhyempänä. Tapio Wirkkala vastasi ostajalle: "En ole lankkukauppias."

Siitä tässä on kysymys.

elokuvaohjaaja

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi