Globalisaatio uhkaa maatalouttamme

Poliittista varjonyrkkeilyä maataloudesta syntyi jälleen kerran, kun globalisaatiotyöryhmän demariasiantuntijan havaittiin ehdottaneen maatalouden alasajoa Suomessa.

Sellaista ehdotusta globalisaatioraportti ei sisällä, mutta se ei myöskään esitä keinoja maatalouden pelastamiseksi globalisaatiolta.

Globalisaatioraportin perustana oleva uusliberalistinen vapaakauppa-ajattelu lähtee siitä, ettei luonnonolosuhteita kauppa- ja kilpailupolitiikassa tarvitse ottaa huomioon silloinkaan, kun puhutaan luonnontuotteista ja ihmisten perustarpeista.

Tosiasiassa luontoäiti kuitenkin "vääristää kilpailua" ihan sumeilematta eikä suostu mihinkään neuvotteluihin asettamistaan ehdoista.

Globalisaatiotyöryhmä on sivuuttanut monia muitakin inhimillisesti elintärkeitä kysymyksiä, kuten esimerkiksi sen, miten kansainvälistä eriarvoisuutta voitaisiin vähentää ja turvata ihmisille riittävästi ruokaa tässä maailmassa.

Olisiko siltä kannalta oleellista, että mahdollisimman monissa maissa voitaisiin tuottaa perustarpeet edes omalle väestölle?

Yleensä nekin, jotka ovat tottuneet saamaan joka päivä tarpeeksi ruokaa, haluaisivat saada sen tuoreena ja tietää, missä ja miten se on tuotettu.

Maatalouden alasajo Suomessa on kuitenkin tapahtumassa kovaa vauhtia. Viime vuosikymmenien tilastot ja niihin perustuvat tulevaisuudennäkymät ovat pelottavia.

Maatilojen määrä on jo vähentynyt hyvinkin 30 prosentilla aina kymmenessä vuodessa ja arviot osoittavat samaa tahtia lähivuosikymmenille.

Vuonna 1990 meillä oli 130 000 toimivaa maatilaa ja vuonna 2000 oli jäljellä noin 80 000.

Arvioiden mukaan vuonna 2010 on jäljellä 55 000 ja vuonna 2020 enää vain noin 35 000 tilaa.

Lypsykarjatilojen määrä putoaa vielä rajummin, yli puolella aina kymmenessä vuodessa. Vuonna 1990 meillä tuotti maitoa noin 46 000 tilaa ja vuonna 2000 oli jäljellä enää 22 900 maitotilaa.

Arviot osoittavat, että trendi jatkuu. Vuonna 2003 oli vain 17 000 tilaa tuottamassa meille tuoretta maitoa. Vuonna 2010 on todennäköisesti jäljellä vain 10 000 maitotilaa. Silloin tuskin on enää paljon maitotaloustuotteiden vientitarvetta!

Tätä globalisaatio, vapaa kauppa ja maataloustukien leikkaaminen saavat aikaan. Karjatilojen nopea väheneminen osoittaa, että niillä työskentelevät ihmiset ovat jo loppuun väsyneet jatkuvaan epävarmuuteen ja seitsenpäiväisiin työviikkoihinsa kesät talvet.

Myös jatkuvasti suurenevien viljatilojen hoitaminen usein yhden miehen voimin – vaikka kuinka tehokkailla koneilla – on niin rankkaa, ettei sitäkään moni jaksa kovin pitkään.

Myös HS:n pääkirjoitus taannoin totesi, että maatalouden keskittyminen saattaa jatkuessaan lopettaa ruoan tuotannon Suomesta kokonaan. Kirjoittajaa kuitenkin huoletti vain se, että iso osa maaseutua autioituisi ja kyseinen kehitys "veisi elintarvikeketjun työpaikkoja".

Tältä kannalta asia olisi vain elintarviketaloudesta toimeentulonsa saavien ja maaseudun ongelma. Mutta me kaikki elämme maataloudesta, tarvitsemme ruokaa päivittäin.

Kenen etua tässä nälkää näkevässä maailmassa palvelee se, jos ruoan tuottaminen omalle väestölle tehdään mahdottomaksi yhdessäkään maassa, jossa se on tähän asti ollut mahdollista?

Silloin meidänkin jokapäiväinen leipämme olisi kokonaan tuonnin varassa ja nostaisimme omalta osaltamme kysyntää ja hintoja maailmanmarkkinoilla.

Maailmassa on myös maita – ja monet niistä perin köyhiä – joissa luonnonolosuhteet eivät anna mahdollisuuksia tuottaa ruokaa eikä ruokkia omaa väestöään minkään vertaa.

Jos meiltä viedään mahdollisuus tuottaa ruokaa itsellemme, mekin alamme syödä leipää köyhien suusta.

Luonnon talous on koko ihmisen talouden perusta. Luonnon asettamat ehdot perimmältään määräävät myös ihmisen taloutta. "Viisas ihminen" ottaa ne vakavasti huomioon ja sopeuttaa taloutensa niiden mukaan kestävällä tavalla.

Vapaa kauppa kuitenkin kohtelee leipäviljaa ja maitotuotteita samoin kuin öljyä ja kännyköitä, vaikka niiden tuotantoehdot poikkeavat toisistaan kuin yö ja päivä. Siksi se tuhoaa ihmiskunnan toimeentulon perustaa. Siksi kansanliikkeet näkevät globalisaation uhkana.

Suomi käy viivytystaistelua maatalouden puolesta EU:ssa ja Maailman kauppajärjestö WTO:ssa, mutta yrittääkö se missään saada liikkeelle prosessia maatalouskaupan ehtojen muuttamiseksi?

Tai yrittääkö MTK vaikuttaa IFAP:ssa, maailman maataloustuottajien vanhassa ja arvovaltaisessa järjestössä? Viivytystaistelu vain hidastaa prosessia, mutta ei muuta ehtoja.

Missä etsitään keinoja torjua maailman maatalouden alasajo, kuka nostaa perusehdot esille konferensseissa ja neuvottelupöydissä?

Eivätkö maailman maataloustuottajat näe, että luonto asettaa perusehdot heidän tuotannolleen kaikkialla, vaikkakin erilaiset eri ilmastovyöhykkeillä? Sillä tavoin kaikkien maiden viljelijät ovat samassa veneessä.

maatalous- ja metsät. maisteri

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi