Hankintalaista ongelmia terveydenhuoltoon

Suomessa julkisten hankintojen sääntely perustuu mm. EU:n julkisten hankintojen direktiiviin. Voimassa oleva hankintalaki koskee kaikkia hankintoja niiden arvosta ja laadusta riippumatta.

Se velvoittaa kilpailuttamaan myös sosiaali- ja terveyspalvelut, jotka jäävät direktiivien välittömän soveltamisalan ulkopuolelle.

Lainsäädäntö, direktiivit ja oikeuskäytäntö heijastavat selvästi yhteiskunnan "kovan" sektorin ajatusmaailmaa.

Sääntely soveltuu toki erinomaisesti moneenkin sosiaali- ja terveydenhuollon hankintatilanteeseen, esimerkkinä vaikkapa laboratoriotutkimukset. Huomattavasti ongelmallisemmaksi tilanne muodostuu kun puhutaan sen kaltaisista palveluista kuin mielenterveyspalvelut tai lastensuojeluun liittyvät palvelut.

Lain mukaan on hyväksyttävä halvin tarjous tai se, joka on kokonaistaloudellisesti edullisin.

Kokonaistaloudellisuutta arvioitaessa otetaan huomioon hinta, käyttökustannukset, toimintaominaisuudet, ympäristövaikutukset tai muut vastaavat perusteet.

Kriteeristöstä käy helposti ilmi, että lakia kirjoitettaessa ei ole kovinkaan seikkaperäisesti mietitty yhteiskunnan "pehmeää" sektoria.

Toimintaominaisuuksien arviointi liittyy varmasti oleellisesti tietoteknisiin hankintoihin ja ympäristövaikutuksia on syytä arvioida maansiirtopalveluja ostettaessa, mutta sosiaali- ja terveydenhuollon kohdalla kriteeristö tuntuu kovin vieraalta.

Palvelun saava asiakas saattaa olla vakavasti sairas ihminen, jonka hoidossa palvelun ammatillinen laatu, ei pelkästään kokemuksellinen laatu, on tärkein asia.

Ammatillisen laadun valvontaan ei palvelun saaja tiedollisen epätasa-arvon vuoksi pysty. Koska laadun varmistuskeinot ovat rutiinityössä työläitä, muodostuu luotettava kumppanuus palvelun tuottajan tärkeimmäksi ominaisuudeksi.

Sosiaali- ja terveydenhuollossa eletään voimakasta rakennemuutoksen aikaa. Yksittäiset kunnat ja sairaanhoitopiirit pyrkivät keskittymään toiminnassaan oleelliseen ja monia toimintoja on ulkoistettu. Pyritään tilaaja–tuottaja- ajatteluun.

Toisaalta monissa asioissa ei vielä ole olemassa ostettavia palveluita, vaan yhteiskunnan ja yritysten välisen yhteistyön kautta sellaisia pyritään vasta luomaan.

Hankintalainsäädäntö soveltuu erittäin huonosti tällaisiin pilottihankkeisiin, joiden osioita on vaikea kilpailuttaa, kun varsinaista tuotetta ei vielä ole edes olemassa. Kilpailun saattaa voittaa taho, joka ei ollenkaan sovellu kokeiluun.

Hankintalainsäädäntöön liittyy normaali kaksiasteinen valitusmahdollisuus. Mahdollisuus hakea muutosta on tietysti keskeinen länsimaisen oikeusvaltioajattelun peruspilari, mutta sosiaali- ja terveydenhuollon palveluiden kohdalla voi perustellusti kysyä, kuinka markkinaoikeus tai korkein hallinto-oikeus pystyy arvioimaan palveluiden laatua.

Muotovirheiden arvioimisessa oikeuslaitos toimii omalla osaamisalueellaan, mutta onko kykyä arvioida esimerkiksi lastensuojelupalveluita tarjoavan yrityksen henkilökunnan pätevyyttä.

Ongelmaksi ainakin jossain suhteessa näyttää muodostuvan olemassa olevien referenssien käyttö valintatilanteissa.

Käsiteltäessä hankinta-asioita muutoksenhakuasteissa, päätyvät tuomioistuimet helposti sellaiseen ratkaisuun, että toimintaa pitkään harjoittanut tarjoaja ja ilman ensimmäistäkään asiakasta toimiva tarjoaja ovat osaamiseltaan tasavertaisia ja tällöin hinta ratkaisee.

Varmasti toimitaan aivan lainsäädännön mukaan, mutta elävässä elämässä päätöksen täytäntöönpano saattaa aiheuttaa suuria ongelmia

Hankintalainsäädäntöä ollaan uudistamassa kuluvan vuoden aikana niin, että hallituksen esitys on todennäköisesti eduskunnan käsittelyssä tulevan syksyn aikana. Uudistustarve johtuu monista asioista.

Lainsäädäntöhanketta valmistellut työryhmä ehdottaa, että kilpailuttaa ei tarvitsisi hankkeita, joiden arvo on alle 20 000 euroa. Tämä helpottaisi ainakin osin julkisyhteisöjen toimintaa, koska liian pienten hankkeiden kilpailuttaminen on valtaosin ajanhukkaa.

Ongelmallisin asia kuntien ja kuntayhtymien kannalta on ehdotus ns. inhouse-tilanteessa. Euroopan unionin oikeuskäytäntöön pohjaten kunta voisi suoraan ostaa palveluita vain esimerkiksi yhtiöltä, joka on sen määräysvallassa.

Näin ollen sellaisessa tilanteessa, jossa useampi kunta on perustanut yhtiön tiettyjen palveluiden tuottamiseen, ei suoraan ostaminen olisi mahdollista, koska kenelläkään ei ole määräysvaltaa yhtiössä.

Kyse on EU-oikeuskäytännöstä, jota vastaan ei voi toimia, mutta tällainen tulkinta on voimakkaassa ristiriidassa sen ajattelun kanssa, jossa kuntia on kehotettu ja kannustettu yhteistoimintaan palvelutuotannossa.

Toki tähänkin tilanteeseen liittyy toimivia malleja, mutta on sääli, jos vaivalla synnytettyjä rakenteita joudutaan nyt purkamaan.

Lain uudistamisvaiheessa on syytä pohtia tarkkaan mitä voitaisiin tehdä, jotta myös sosiaali- ja terveyspalvelut saataisiin jouhevammin kilpailun piiriin.

Mennään ojasta allikkoon, jos kunnat rupeavat siirtämään sosiaali- ja terveystoimen palveluiden ostoa omaksi toiminnaksi vain sen takia, että hankintamenettely on niin vaikea, eikä haluta elää jatkuvassa valituskierteessä, joka pahimmillaan halvaannuttaa koko toiminnan.

Palvelujärjestelmän uudistamistarve ja suomalainen ikärakennekehitys edellyttävät, että meillä on tulevaisuudessa julkista sektoria täydentävä, toimiva ja kattava yksityisten palveluiden verkosto.

puheenjohtaja

Kotkan sosiaali- ja

terveyslautakunta

hallituksen puheenjohtaja

Kymenlaakson sairaanhoitopiiri

johtaja

Kymenlaakson sairaanhoitopiiri

vt. toimialajohtaja

Kotkan sosiaali-

ja terveysvirasto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi