Hedelmällisyyshoidot sallittava kaikille

Lapsettomuuden ongelma on nykyisissä länsimaissa, Suomi mukaan luettuna, henkilökohtainen tragedia. Sillä ei enää ole konkreettisia talouteen, työvoimaan tai vanhuuden turvaan liittyviä sosiaalisia seurauksia, vaan lapsettomuuden kärsimys syntyy erilaisista psykologisista riittämättömyyden ja pettymyksen tunteista.

Samalla kun lapsettomuuden ongelma on muotoutunut nykyisenlaiseksi, sen ratkaisumallit ovat biologisoituneet. Lisääntymisteknologiat (hedelmöityshoidot) ovat preferenssijärjestyksessä syrjäyttäneet sosiaaliset sopimukset, kuten adoption, ja lapsettomuuden keskeiseksi ongelmanratkaisualueeksi on nimetty lääketiede.

Hedelmöityshoitoja koskevan lakiesityksen uudelleenvirittäminen hoitotakuukysymyksen herättämänä (HS 26. 1.) on tästä erinomainen esimerkki.

Oikeudenmukaisuutta hoitojen jakamisessa ja kustantamisessa ei voida kuitenkaan tarkastella vain annetussa viitekehyksessä: suomalaisen demokratiakäsityksen ytimessä olevat yksilönoikeuskysymykset antavat vain puutteellisen vastauksen lapsettomien hädän ratkaisuun, ja siksi tärkeää olisikin huomioida myös lääketieteen merkitys ongelman hahmottamisessa.

Mikäli keskustelun ehdot jo rajaavat toiset yksilöt (eli heteroparisuhteessa elävät) "tahattomasti" ja "aidosti" lapsettomiksi ja toiset (heteroparisuhteesta poikkeavissa järjestelyissä elävät) "harkitusti" lapsettomiksi, ei asiaa voida tarkastella yksilöitä lähtökohtaisen tasa-arvoisesti kohdellen.

Hedelmöityshoitoihin pääsemisen ehtona julkisen sairaanhoidon puolella on kliinisen hedelmättömyyden diagnoosi.

Potilaasta ei sen mukaan tarvitse löytää havaittavaa fysiologista vikaa, kuten esimerkiksi tukkeutuneita munajohtimia tai alhaista siittiöiden määrää, vaan diagnoosin tekemiseksi riittää vuoden (hetero-)seksuaalisen kanssakäymisen jälkeen puuttuva keskeytymätön raskaus.

Lähteestä riippuen 10–30 prosentista kliinisesti hedelmättömiä heteropareja ei ole löydetty fysiologista syytä, joten heidän kohdallaan ainoa diagnoosin edellytys on aktiivisen heterosukupuolielämän seurauksena oleva lapsen puuttuminen. Määrä on varsin suuri.

On ilmeistä, ettei itsellisten naisten kohdalla tällaista diagnoosia voida tehdä. Samoin on itsellisten miesten sekä samasukupuolisten parien kohdalla.

Diagnoositapa siis jo sulkee ulkopuolelleen heteroparisuhteesta poikkeavien lapsettomuuden "aidon" lääketieteellisyyden ja hoidontarpeen samalla kun se oikeuttaa heteroparien "hoitamisen" ilman fysiologista, empiirisesti todettua vikaa.

Kun vielä huomioidaan, että raskaaksi tulemiseen vaikuttavat useat erilaiset tekijät psykologisesta tilasta partnerien yhteensopivuuteen, tuntuu omituiselta, että heteroparisuhde riittää ylittämään empirian.

Vaikka onkin totta, että luonnonoloissa vain heteroseksuaalisen yhdynnän seurauksena voi olla jälkeläinen, ollaan lisääntymisteknologioiden käyttöönotolla siirrytty tästä luonnontilasta pois, ja periaatteellinen pitäytyminen heteropareissa ei ole perusteltua "luonnollisuuteen" vedoten.

Toisin sanoen, ei ole totta, että vain heteroseksuaaliset yksilöt lisääntyvät – historia ja nykyisyys ovat vastaesimerkkejä pullollaan. Ei ole myöskään totta, että lisääntymistä tapahtuu vain heteroyhdynnän seurauksena – tästä pitävät huolen erilaiset lääketieteen sovellukset sekä muut lisääntymiskäytännöt.

Perustuslaki kieltää syrjimästä yksilöitä sukupuolen tai seksuaalisen suuntautumisen perusteella. Mikäli lääketieteen avulla hoidetaan yksilöitä, jotka ovat asemassaan potilaina vain parisuhdemuotonsa vuoksi, voidaan katsoa, että syrjintää tapahtuu.

Parisuhteen muoto tai sen puuttuminen ei saa olla este oikeudelle, joka jollekin kansalaisryhmälle annetaan.

Parisuhteen muoto ei myöskään saa olla ehto oikeuden saamiselle niin kauan kuin todistusaineisto tietyn parisuhdemuodon paremmuudesta toiseen nähden puuttuu – ja tällöin tietenkin keskustellaankin jo sosiaalisista ehdoista hoitojen saamiseksi ja ajaudutaan helposti kestämättömään oikeuksien rajaamiseen, sillä kukaan ihminen ei pysty tarjoamaan lapselle täydellistä kasvuympäristöä.

Niin kauan kuin miehet ja naiset ovat biologiansa vuoksi eriarvoisessa asemassa lisääntymisen kohdalla, tulee teknologioiden käyttö mahdollistaa tasa-arvoisesti kaikille yksilöille toisten yksilöiden oikeuksia suojaten, mikäli teknologioiden käyttöä halutaan julkisista terveysvaroista ylipäätään tukea.

Käytännössä tämä tarkoittaa sijaissynnytysten mahdollisuutta tarkkojen sopimusten valvomina sekä teknologioiden tasaveroista tarjoamista niitä haluaville naispareille ja itsellisille naisille. Tasaveroinen tarjoaminen edellyttää anonyymiä tai ainakin huoltajuusvelvoitteista vapaata sukusolunluovutusta.

Lapsettomuuden ongelma koskettaa yhtä lailla parisuhteessa eläviä ja itsellisiä kansalaisia, hetero-, homo- ja lesbokansalaisia. Oikeusvaltion tulisi kohdella heitä kaikkia tasa-arvoisesti.

valtiotiet. lis., tutkija

filosofian laitos

Turun yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi