Hoitotakuujärjestelmä vaatii täydennystä

Ministeri Liisa Hyssälä antoi (HS 1. 12.) liian ruusuisen kuvan kansallisesta terveysprojektista ja siihen liittyvästä hoitotakuusta.

Järkevyydestään ja tarpeellisuudestaan huolimatta terveysprojekti on riittämätön terveydenhuoltomme kasvavien ongelmien ratkaisemiseksi.

Hoitotakuu lopettaa ensi maaliskuussa vanhan, jonotuttamiseen perustuvan piilopriorisointijärjestelmän.

Hoitotakuu toteutettiin liian kiireellä. Sitä ei testattu eikä portaistettu. Ensin olisi pitänyt antaa kriteerit ja vasta sitten takuu.

Hoitotakuussa on keskeistä Uuden-Seelannin mallin mukainen priorisointijärjestelmä. Osa ei-kiireellisistä hoidoista pisteytetään ja muissa sairauksissa seurataan Käypä hoito -suosituksia.

Suomessa on tehty jättimäinen urakka lähes talkootyönä Käypä hoito -suositusten aikaansaamiseksi. Yhdessä Lääkärin tietokantojen kanssa ne ovat maailman halvimpia ja parhaimpia hoitosuosituksia.

Suomalainen lääkäri käyttää näitä tietolähteitä 40 kertaa useammin kuin amerikkalainen kollega sikäläistä vastaavaa järjestelmää.

Hoitotakuu edellyttää tietyn pistemäärän saavuttamista. Näin pyritään estämään lääkinnässä yleistä pyrkimystä hoitaa yhä terveempiä potilaita.

Pisteet ovat ohjeellisia. Niistä ei tule myöskään juridisesti sitovia, subjektiivisia oikeuksia. Sellaisiksi kansalaiset ne kuitenkin mieltävät. Siksi valitukset lisääntyvät ja terveydenhuolto juridisoituu.

Väistämättä hoitotakuuseen liittyvien lakien kestävyyttä tullaan testaamaan oikeudessa. Hoitotakuun toteuttamiseksi ei ole riittävästi voimavaroja kaikissa kunnissa ja sairaanhoitopiireissä.

Samalla entistä terveempien potilaskuluttajien halut ja vaatimukset lisääntyvät.

Potilailla on laillinen oikeus tarpeelliseen hoitoon. Lääkärit päättävät kuitenkin edelleen tutkimuksista, taudinmäärittelystä ja hoidoista. Ketään, joka tarvitsee hoitoa, ei jätetä hoitamatta.

Kyse on optimaalisen ratkaisun hakemisesta, miten ja missä potilasta on tarkoituksenmukaisinta hoitaa.

Kiireellinen hoito annetaan edelleen heti.

Tarkoitus on yhtenäistää hoidon perusteita ja tasoittaa eri toimenpiteiden ja hoitojen moninkertaisia alueellisia eroja. Erot eivät kokonaan poistu, mutta varmaankin pienenevät. Tämä lisää potilaiden samanvertaisuutta.

Pisteytysjärjestelmä osoittautunee pian riittämättömäksi. On siirryttävä hoitojen kustannuksia ja tuloksellisuutta vertailevaan priorisointiin.

Tätä kaivattiin jo vuoden 2001 raportissa Kansallinen projekti terveydenhuollon tulevaisuuden turvaamiseksi: "Luodaan vuoteen 2006 mennessä mekanismi, jonka avulla keskeiset hoidot, tutkimukset ja muut terveydenhuollon toimenpiteet voidaan asettaa tärkeysjärjestykseen sen perusteella, miten ne vaikuttavat väestön terveyteen."

Nyt toteutettavassa pistelaskujärjestelmässä ei voi verrata eri sairauksia ja niiden hoitoja keskenään. Tämä epäkohta estää terveydenhuollon kokonaisvaltaisen priorisoinnin.

Yhteiskunnan ei tule osallistua rahallisesti Kela-korvauksien kautta yksityissektorilla toteutettuihin leikkauksiin, jos ne eivät täytä samoja hoitotakuun edellyttämiä pistevaatimuksia kuin julkisella puolella.

Ei ole eettisesti hyväksyttävää, että julkisella ja yksityisellä sektorilla on erilaiset kriteerit tutkimusten ja hoitojen tarpeellisuudelle, jos yhteiskunta korvaa suuren osan hoidon kustannuksista.

Kela aikoo jatkossakin korvata lääkärin tarpeelliseksi toteaman hoidon.

Kelalla ei käytännössä ole mahdollisuuksia tarkistaa jokaisessa korvaustapauksessa leikkauskriteerien täyttymistä. Ne on kuitenkin vaadittava kirjattaviksi Kelalle toimitettaviin asiapapereihin.

Kansallinen terveysprojekti vaatii kakkosvaiheen, jossa puututaan priorisointikysymyksiin, terveydenhuollon rakenteisiin ja rahoituksen selkeyttämiseen.

Keinotekoiset jaot toisaalta erikoissairaanhoidon ja perusterveydenhuollon välillä sekä toisaalta kunnan ja Kelan kustantamien toimintojen välillä on korjattava.

dosentti

Kuopion yliopisto

pääsihteeri

Filha ry

professori

Kuopion yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi