Hyvinvointimalli on nyt markkinatestissä

Julkiset menot lohkaisevat nykyisin melko tarkkaan puolet Suomen kansantuotteesta. Euroopan unionin maissa osuus on lähes yhtä suuri.

Suuret julkiset menot ja niiden rahoittamiseksi tarvittava kireä verotus nousevat kilpailukykyselvityksissä keskeisiksi syiksi Suomen ja Euroopan talouskasvun vaatimattomuudelle ja suurelle työttömyydelle.

Julkisten menojen osuus kansantaloudessa on pitkällä aikavälillä kasvanut kaikkialla, mutta erityisen nopeasti Euroopassa.

Julkisten menojen osuuden kasvu on heijastumaa julkisen sektorin itselleen ottamista tehtävistä. Ilmiötä kutsutaan Wagnerin laiksi.

Tehtävistä ja menoista päättävät äänestäjien siunauksella hallitukset ja eduskunnat niin, että tässä mielessä asiat ovat järjestyksessä. Äänestäjät ovat halunneet lisää julkisia palveluja ja sosiaaliturvaa.

Julkisen sektorin historiallinen laajentuminen on ilmennyt ennen kaikkea julkisissa peruspalveluissa ja toimeentulon takaavissa tulonsiirroissa.

Näiden avulla on muun muassa kasvatettu kansakunnan osaamista, parannettu kansanterveyttä ja luotu sosiaalisesti turvallinen ympäristö, jossa on hyvä elää kehdosta hautaan.

Globalisoituvassa maailmassa suomalainen ja eurooppalainen hyvinvointimalli on nyt markkinatestissä. Pääoma, osaaminen ja enenevästi myös työvoima liikkuvat keveästi rajojen yli.

Ratkaisevaa on pääoman esteetön liikkuminen, koska se määrää työpaikkojen syntymisen ja häviämisen. Tieto liikkuu kenties vielä keveämmin patenteista ja immateriaalisuojista huolimatta, ja tarvittavaa osaamista voidaan hankkia sekä ostamalla että varastamalla.

Euroopan ulkopuolisissa maissa asiat on hoidettu useimmiten vähäisemmällä julkisen sektorin asioihin puuttumisella ja pienemmällä verorahoituksella – perustarpeet ovat silti kaikissa maissa samantapaisia.

USA ja Japani ovat pitkään edustaneet matalan verorasituksen kulttuuria, uusia globaaleja pelaajia ovat erityisesti Kiina, Intia, Brasilia ja Venäjä. Suomessa on lisäksi syytä muistaa lähialueet eli Venäjän ohella Baltian maat.

Euroopan, myös Suomen ja muiden pohjoismaiden, suureen julkiseen sektoriin liittyvänä ongelmana voidaan pitää raskaita suunnittelujärjestelmiä, jotka suoltavat jatkuvasti uusia suunnitelmia, esityksiä ja lakeja.

Näiden valmistelu, toteuttaminen ja valvonta työllistävät myös hallinnon asiakkaita, joskus kenties jopa liiallisesti. Näin siitä huolimatta, että varsinainen keskushallinnon byrokratia on henkilömäärillä mitaten suhteellisen pieni. Se on paperimäärinä tai megatavuina mitaten huomattavan tuottelias, ei silti välttämättä tehokas.

Uusi teknologia lisää tilastointi-, tutkimus- ja raportointimahdollisuuksia. Pullonkaulaksi suunnittelu- ja seurantaviidakossa muodostuu pikemmin raporttien järkevä käyttö kuin niiden laatiminen. Harva jaksaa innostua pitkistä tilastoselvityksistä, jotka pääasiassa ovat jääneet turhaksi arkistojen painolastiksi.

Byrokratia edellyttää kuitenkin asiakirjojen valmistelua ja läpikäymistä hallinnon kaikilla tasoilla, myös EU:ssa, ja sekä etu- että jälkikäteen.

Paisuvaan suunnittelu- ja seurantakierteeseen liittyvä myönteinen piirre on, että tätä kautta pidetään virkamiehet ja poliitikot henkisesti valppaina.

Erityisesti poliitikot joutuvat jatkuvasti etsimään entistä parempia ratkaisuja tavoitteiden saavuttamiseksi ja myös määrittelemään tavoitteet yhä uudelleen ja puolustamaan omien tukiryhmien etuja.

Suunnitteluun liittyy kuitenkin myös kielteisiä piirteitä. Suunnittelua ja sen taustatyötä tehdään monella tasolla, ja prosessit pyrkivät politisoitumaan varsin aikaisessa vaiheessa tehokkaan edunvalvonnan takia.

Poliittista ohjausta tarvitaan tavoitteiden asettamisessa ja tietenkin siinä vaiheessa, kun on tehtävä valintoja. Valintoja on aina tehtävä, koska ei ole olemassa "first best" tulevaisuutta, jossa kaikki toiveet toteutuvat.

Välttämättä ei löydy edes "second best" ratkaisuja, koska aito tehokkuustavoite ei sisälly hallinnon tavoitteisiin.

Hallituksen tuottavuusohjelma saattaa tuoda tähän parannuksen, mutta vielä tuottavuudelle ei ole asetettu määrällisiä tavoitteita, eikä sitä pystytä aukottomasti mittaamaankaan.

Tilastokeskus on tehnyt tällä saralla sinänsä hyvää työtä. Tehokkuudesta tulisi lisäksi palkita hallintoa, jotta tuottavuus- ja tehokkuustavoitteet ottaisivat oikeasti tulta.

Tulospalkkaus on tuomassa tähän periaatteessa ratkaisun, mutta vaarana on, että uusi hallinnollinen byrokratia vie leijonanosan mahdollisista tehokkuushyödyistä.

finanssineuvos

valtiovarainministeriö

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi