Ihmisoikeusjärjestelmäämme uudistettava

Suomessa on alettu keskustella mahdollisuudesta perustaa yksi yhtenäinen perus- ja ihmisoikeuksia valvova ja edistävä kansallinen toimielin.

Asian selvitystarve on kirjattu valtioneuvoston eduskunnalle antamaan selontekoon Suomen ihmisoikeuspolitiikasta, ja myös oikeusministeriön asettama oikeusturva-asiain neuvottelukunta on kiinnittänyt huomiota asiaan.

Viimeksi ajatukseen kansallisen ihmisoikeusinstituution perustamisesta viittasi presidentti Tarja Halonen eduskunnan oikeusasiamiesinstituution 85-vuotisseminaarissa (HS 9. 2.)

Kysymys kansallisten ihmisoikeusrakenteiden kehittämisestä on tullut ajankohtaiseksi erityisesti kahdesta syystä.

Ensinnäkin Suomeen on perustettu useita uusia ihmisoikeuselimiä, joiden katsotaan olevan muodollisesti itsenäisiä, mutta jotka toimivat taloudellisesti ja hallinnollisesti eri ministeriöiden yhteydessä.

Ensi syksynä näitä jo olemassa olevia rakenteita täydennetään sosiaali- ja terveysministeriön yhteydessä toimivalla lapsiasiainvaltuutetun toimistolla.

Tulevaisuudessa voi tulla harkittavaksi myös erillisen vammaisasiainvaltuutetun viran perustaminen.

Kuten aikaisemmassa keskustelussa on tullut esiin, kansalaisten oikeusturva, resurssien rajallisuus sekä työnjakoon liittyvät seikat puoltavat pikemminkin Suomen nykyisen ihmisoikeusvalvonnan yhdistämistä kuin sen hajauttamista.

Integroidun mallin edut on jo huomattu monissa maissa.

Esimerkiksi Ruotsissa selvitetään parhaillaan, voitaisiinko syrjintäasioita sekä lasten oikeuksia käsittelevät viisi erillistä oikeusasiamiestä yhdistää yhdeksi toimielimeksi.

Suomen ihmisoikeusrakenteiden uudistaminen on tullut ajankohtaiseksi myös siitä syystä, että EU:ssa valmistellaan Wienissä sijaitsevan Euroopan rasismin ja muukalaisvihan seurantakeskuksen laajentamista Euroopan perusoikeusvirastoksi.

Suomen osallistuminen viraston toimintaan helpottuisi huomattavasti, jos meille luotaisiin nykyisiin rakenteisiin perustuva yhtenäinen ihmisoikeusinstituutio.

Nykyisen ihmisoikeusjärjestelmämme hajanaisuus johtuu pitkälti siitä, että uusia rakenteita on luotu sitä mukaa, kuin kansainvälisellä tasolla on annettu tätä edellyttäviä suosituksia tai päätöksiä.

Esimerkiksi ulkomaalaisvaltuutetun toimi laajennettiin aikoinaan vähemmistövaltuutetun viraksi EY:n syrjintädirektiivin täytäntöönpanemiseksi.

Lapsiasiainvaltuutettua perustettaessa viitattiin puolestaan mm. YK:n lapsenoikeuksien komitean ja Euroopan neuvoston suosituksiin.

Virkojen perustamista koskevat lakiesitykset valmisteltiin toimialasta vastaavissa sektoriministeriöissä.

Tässä yhteydessä ei todennäköisesti ollut mahdollisuutta arvioida uusien toimielinten tarkoituksenmukaisuutta kansallisen ihmisoikeusinfrastruktuurin kokonaisuutta silmällä pitäen.

Tätä valmistelutyöhön liittyvää epäkohtaa kuvastaa yleisemminkin se, että eri ministeriöiden välille ei ole toistaiseksi perustettu pysyvää yhteistyöelintä perus- ja ihmisoikeuskysymysten koordinoimiseksi.

Suomen ihmisoikeusrakenteiden uudistamista on tähän mennessä selvitetty lähinnä YK:n kansallisia ihmisoikeusinstituutioita koskevien suositusten valossa.

Keskustelua ei ole kuitenkaan käyty siitä, miten nykyisten ihmisoikeuselinten toimintaedellytykset on turvattu ja miten niitä voitaisiin parantaa.

Tarkemmin ei ole myöskään tutkittu sitä, minkälaisia taloudellisia ja ennen kaikkea toiminnallisia synenergiaetuja nykyjärjestelmän yhtenäistämisellä voitaisiin saavuttaa.

Haluttomuudelle lähteä "avaamaan" olemassa olevia rakenteita on monia syitä. Sektoriministeriöiden näkökulmasta perus- ja ihmisoikeustyön eriyttäminen toimialan muusta työstä saattaa vaikuttaa epätarkoituksenmukaiselta.

Toiminnassa olevat ihmisoikeuselimet ovat puolestaan huolissaan työnsä jatkuvuudesta. Myös kansalaisjärjestöt korostavat usein oman erityistoimialansa tärkeyttä ja saattavat pelätä, että yhden yhtenäisen toimielimen perustaminen johtaisi tämän toimialan marginalisoitumiseen.

Nämä huolenaiheet ovat aiheellisia mutta eivät uusia, eivätkä varsinkaan ylitsekäymättömiä.

Suomessa olisikin aika käynnistää perusteellinen selvitys vaihtoehdoista nykyisen järjestelmän uudistamiseksi. Tällaisessa selvityksessä tulisi ottaa huomioon kaikkien relevanttien perus- ja ihmisoikeustoimijoiden näkemykset ja ennen kaikkea hyödyntää muiden maiden kokemuksia kansallisten ihmisoikeusinstituutioiden perustamisesta. 

Doctor of Laws

(Yliopistollinen Eurooppa-instituutti, Firenze)

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi