Itämeri ei saa jäädä oman onnensa nojaan

Itämeren tila on huolestuttava. Sinileväkukinnat toistuvat avomerellä joka kesä, rannikolla ja saaristossa veden sameus ja rantojen limaisuus inhottavat, uusia lajeja tunkee rannoillemme laivojen painolastivesissä ja yhä lisääntyvät öljykuljetukset panevat odottamaan katastrofia.

Viime aikoina onkin uutisoitu Itämeren tilan olevan luultua huonomassa kunnossa (HS 23. 2.). Eräissä otsikoissa on myös esitetty ruotsalaisen asiantuntijaryhmän suulla, ettei Itämerta voida enää auttaa päästöjä vähentämällä (YLE www-sivut 23. 2.). Mutta mitä asiantuntijaryhmä loppujen lopuksi lausui?

Viime viikon uutiset perustuvat ruotsalaisen ympäristönhoitoneuvoston Ruotsin hallitukselle jättämään selvitykseen ja saman ryhmän Göteborgs-Postenissa (22. 2.) julkaistuun kirjoitukseen.

Niissä pohditaan sitä, miksi Itämeren tila ei ole parantunut, vaikka vedenpuhdistukseen ja muihin vesienhoitotoimenpiteisiin on satsattu miljoonia kruunuja.

Neuvoston raportissa annetaan selitykseksi kaksi vaihtoehtoista skenaariota.

Ensimmäisessä oletetaan, että vesienhoitotoimenpiteitä ei yksinkertaisesti ole vielä tehty tarpeeksi. Toisessa taas esitetään, että Itämeri olisi siirtynyt uuteen tasapainotilaan ja jäänyt ikään kuin takalukkoon, jonka avaamiseen tarvitaan oletettua voimakkaampia toimia.

Tämä vaihtoehto on mediassa nostettu uutiseksi, vieläpä sävyllä, että mitään ei olisi enää tehtävissä.

Ei kuitenkaan ole varmaa, että takalukkohypoteesi kaikilta osin pitää paikkansa. Se nimittäin perustuu vaihtelevien tasapainotilojen malliin, jota on tähän mennessä sovellettu lähinnä vain makeisiin vesiin.

Itämerta ei kuitenkaan voi suoraan rinnastaa järviin, koska Itämeren tilaan vaikuttaa myös monimutkainen ilmaston säätelemä vesitase eli jokivaluman ja suolapulssien vaihtelut.

Joka tapauksessa on helppo yhtyä Ruotsin ympäristönhoitoneuvoston lausumaan, jonka mukaan Itämeri on päästetty niin huonoon kuntoon, että sen tilan korjaamiseen on käytettävä kaikki käytettävissä olevat keinot.

Itämeren hitaalle paranemiselle on useita syitä. Ensinnäkin koska likaamisella on niin pitkä historia ja Itämeri on niinkin suuri, kaikkien toimenpiteiden vaikutukset havaitaan vasta viiveellä.

Tarvitaan vuosikymmeniä ennen kuin Itämeren tilan voidaan odottaa parantuvan.

Toimenpiteiden vaikutukset eivät näy siksikään, että ravinnepäästöjä ei vielä ole edes vähennetty ratkaisevasti.

Suomessa ja Ruotsissa ollaan vasta saatu ravinnepäästöjen kasvu taittumaan, Venäjällä, Puolassa ja Baltian maissa ollaan vasta matkalla kohti tehokasta jätevedenpuhdistusta.

Lisäksi hajakuormitus on kaikissa Itämeren maissa edelleen ratkaisematon ongelma.

Toinen tärkeä syy on sisäinen kuormitus. Itämeren sedimentteihin on varastoitunut valtava määrä fosforia.

Hapettomassa vedessä pohjaan sitoutunut fosfori liukenee veteen. Fosforin vapautuminen kiihdyttää sinileväkukintoja, sinilevät sitovat ilman typpeä, ja ravinteiden saatavuuden lisääntyessä kaikki levät lisääntyvät, hajoavat ja kuluttavat happea.

Syntyy noidankehä, jota on vaikea pysäyttää. Tämä noidankehä on myös vahvin peruste Ruotsin ympäristönhoitoneuvoston pessimismille.

Mitä Itämeren tilan parantamiseksi voidaan tehdä?

Itämeri ei ole yhtenäinen allas. Pohjanlahdella, Suomenlahdella, Riianlahdella ja eteläisellä Itämerellä on omat erityisongelmansa. Lisäksi saariston, rannikoiden ja avomeren ongelmat ovat kaikkialla varsin erilaiset.

Siksi jokaisen alueen ongelmiin on pureuduttava niiden erityispiirteet huomioiden. Suomenlahtea rasittavat Suomen hajakuormitus ja Pietarin viiden miljoonan asukkaan jätevedet.

Nämä päästöt on saatava kuriin ennen kuin Suomenlahden ulapan tilan paranemista voidaan odottaa.

Toisaalta Venäjän osuus koko Itämeren alueen päästöistä ei ole suurin, ja jokaisen maan on keskityttävä omiin päästöihinsä.

Omilla rannikoillamme ja saaristossamme maa- ja metsätalouden hajakuormitus on edelleen vakava ongelma. Paikallisesti myös kalankasvatus aiheuttaa rehevöitymistä.

Hajakuormituksen vähentämiseen tarvitaankin tiukkoja säännöksiä.

Haja-asutusalueiden elinkeinoja on kuitenkin tuettava niin, että säännösten noudattamiseen olisi sekä motivaatiota että taloudellisia mahdollisuuksia.

Yksityisten kansalaisten kulutus- ja virkistystottumusten olisi myös muututtava.

Kuluttajan on kuitenkin nykyisin vaikea saada tietoa hankkimiensa tuotteiden elinkaaren vaikutuksista vesiluontoon.

Kannattaako fosfaatitonta pesuainetta ostaa kaupungissa, jossa on tehokas jätevedenpuhdistamo? Rasittaako luomupossu vähemmän Itämerta kuin tehomaataloudessa tuotettu vehnäleipä? Tällaista tietoa pitäisi olla enemmän kuluttajan saatavilla.

Itämeri ei ole vielä lopullisesti tuhoutunut, eikä tapahtunut muutos todennäköisesti ole peruuttamaton.

On kuitenkin valmistauduttava siihen, että Itämeren tilan parantamiseen pitää panostaa enemmän kuin on luultukaan.

Itämeri ei selviä mikäli se – jo toisen kerran – jätetään oman onnensa nojaan.

professori

Merentutkimuslaitos

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi