Kansainvälinen maine ei saisi olla tärkeintä

Sanomalehden iso otsikko kertoo: "Yliopistoille kovaa kritiikkiä. Sitran tilaama raportti tuomitsee massakoulutuksen ja esittää maisterin tutkintoa maksulliseksi."

Raportin kirjoittanut teknologiaprofessori Karl-Erik Michelsen esittää, että opiskelijat maksullisiin maisteriohjelmiin valittaisiin kilpailuttamalla.

Mikään ei tietenkään todista, että vain maksukykyiset olisivat lahjakkaimpia saati motivoituneimpia akateemisiin opintoihin.

Kun Shanghain Jiao Tong yliopisto julkaisi syyskuussa maailman viidensadan "parhaan" yliopiston listan, Åbo Akademin rehtori, teologian tohtori Gustav Björkstrand ilmaisi huolensa (HS 23. 9.) siitä, että Suomen maine "johtavana tutkimusmaana" on vaarassa, kun listalla oli vain viisi suomalaista yliopistoa.

Pitäisi panostaa tekniikkaan, lääke- ja luonnontieteisiin ja saada suomalainen nobelisti. Myös yliopistojen kokoa tulisi suurentaa, Björkstrand vaati.

Björkstrandin näkemyksiä tukee Turussa tehty tutkimus (HS 24. 10.), jossa Suomen yliopistot pistettiin paremmuusjärjestykseen. Helsingin yliopisto on kuulemma 24 kertaa tehokkaampi kuin esimerkiksi Vaasan yliopisto.

Väite on tietenkin järjetön, mutta käytetyillä kriteereillä listattuna tosi. Turusta saivat kylmää kyytiä muutkin maakuntasarjan yliopistot.

Kansainvälinen kilpailukyky, osaaminen ja menestys ovat muodostuneet paljon palstatilaa saaviksi hokemiksi, joiden merkitystä tai seurauksia ei tarvitse eritellä.

Mikä Suomessa muuttuisi, jos yliopistomme nousisivat pari pykälää Shanghain listalla?

Kohahtaisiko maailma, katoaisiko työttömyys, korvautuisiko massojen masennus luovalla ilolla, huolehtisiko Suomi taas lapsistaan, kun akateeminen äiti ja isä olisivat antaneet kaikkensa maineemme hyväksi?

Tuskinpa vain, eiköhän eteen lyötäisi uudet ukaasit: kukista muut, niin olet pätkätyöpaikkasi ansainnut.

Jotain hyvää kuitenkin seuraisi: muutama tiedepoliitikko saisi olla hetken huipulla, kärjessä, massojen yläpuolella.

Kesällä 2001 Sitran eräs raportti varoitti kilpailusta ja menestymisen pakosta ja korosti viisaasti Helsingin yliopiston nykyisen kanslerin Kari Raivion suulla, että Suomi tarvitsee pehmeitä arvoja menestyäkseen (HS 21. 6. 2001.) Nyt Sitran visionäärit puhuvat vain maineesta ja rahasta – eivät ihmisestä, saati onnellisesta elämästä.

Terapeutit taas kertovat, että hyvin monet nuoret pelkäävät etteivät täytä aikuisena olemisen vaatimuksia. Opiskelu on niin rankkaa, että tuntuu mahdottomalta valmistua ja astua työelämään.

Monet yrittävät vuoroin puristaa itsestään mahdollisimman paljon tentti- ja työsuorituksia, vuoroin vajotaan sängyn pohjalle itkemään, syöpöttelemään ja juopottelemaan. Eletään pitkiä aikoja burn outin rajamailla, usein univelassa, hermosto yliaktiivisessa tilassa.

Nämä nuoret ovat usein lahjakkaita, luovia ja herkkiä. Kilpailulla pelottelu ja se, että ihmisarvo on lunastettava suorituksin, ovat vieneet elämänhalun.

Työelämän huipulta astuu yhä useampi 40-vuotias alas kertoen, ettei jaksa enää. On aika elää.

Etevimmät tiedemiehet (jotka mielletään usein vain kovien tieteiden edustajiksi) ansaitsevat tunnustusta, riittävät resurssit työlleen ja eteviä innostuneita opiskelijoita tutkimusryhmiinsä. Kansainvälinen menestys on kaikkien suomalaisten ilon aihe.

Suomen kokoisessa maassa on kuitenkin maailman parhaita aina hyvin vähän. Ennen riitti, kun suomalainen vastasi kymmentä neuvostoliittolaista, globalisaation maailmassa listakärkiin pyrkii yhtä suomalaista kohti 1 200 muun maalaista. Ripaus rehellistä realismia olisi paikallaan.

Suomalaisten "massayliopistojen" vähättely on mautonta. Se lähtee samalta arvopohjalta kuin 1990-luvun voimakkaat yritykset tuhota peruskoulumme, joka oli muka johtanut Suomen tiedolliseen ja sivistykselliseen katastrofiin. Propaganda puettiin tieteen objektiivisuuden kaapuun ja se sai runsaasti tilaa mediassa.

Kun kansainvälinen vertailu osoitti peruskoulumme tulokset ällistyttävän hyviksi, kukaan perätöntä tietoa levittänyt ei pyytänyt anteeksi; alkoi hiljainen mutina turhasta "Pisa-uhosta". Ennustan, että pian tulee uusi isku, sellaiselta haisee ajan henki.

Suomi tarvitsee myös tiedekuntia, joissa kasvatetaan massoittain akateemisia opettajia, juristeja, lääkäreitä ja insinöörejä Suomeen, vaikka tätä ei Shanghain listoilla noteeratakaan. Koko kansakunnan sivistys lienee maineen tavoittelua tärkeämpi asia.

Albert Einstein ajatteli näin: "Ennen yliopistolaitoksessa elivät ihanteet, uskottiin inhimillisen yhteisön edistymiseen, kunnioitettiin jokaisen mielipidettä. Enää ei ole ihanteita, on vain valtapyyteitä."

"Jokainen haluaa tunnustusta työstään, se on tervettä. Ylenpalttinen halu olla kollegoja parempi johtaa kuitenkin äärimmäisen itsekkääseen sopeutumismalliin; se on vahingollista sekä yksilön itsensä, että yhteisön kannalta."

"Meidän on varottava saarnaamasta nuorille menestystä elämän tarkoituksena. Humanistisia ja luonnontieteitä ei pidä asettaa vastakkain toistensa kilpailijoiksi. . . Sivistyneen ihmiskunnan kohtalo riippuu enemmän moraalista kuin tuotantokyvystä." (My ideas and opinions, 1954)

Albert Einstein mielipiteineen taitaisi olla hylkykappale akateemisen menestystuotannon raaka-aineena, sopiva korkeintaan maalaisyliopiston mannekiiniksi.

tulevien opettajien kasvattaja

Helsingin yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi