Kansalaislähtöinen politiikka haaste vanhalle

Suomalainen kansalaisyhteiskunta on aktiivisen poliittisen toiminnan kenttä, jossa kukoistaa moni-ilmeinen ja pluralistinen poliittisen osallistumisen ja toiminnan kirjo.

Vanhakantaisen puolueosallistumisen rinnalle on noussut sitä haastavia ja täydentäviä osallistumisen kanavia, ja samalla käsitykset poliittisesta toiminnasta ovat saaneet uusia muotoja

Verrattaessa Suomea muihin Pohjoismaihin havaitaan, että meillä kansalaisten sitoutuneisuus politiikkaan, puolueisiin ja äänestämiseen ovat huonolla tolalla.

Nuorten kiinnostumattomuus heijastelee ajan henkeä Suomessa ja kertoo puoluedemokratian käyvän yt-neuvotteluja nuorten luottamuksesta.

Myös puolueiden ehdokasasettelua voi ihmetellä.

Onko kohtuullista odottaa nuorten innolla äänestävän pönäkästi keski-ikäisiä, varakkaita ja hyvin koulutettuja ehdokkaita?

Voisiko olla, että valittavat kansanvallan valiot edustavat nuorten silmissä vähän houkuttelevaa patudemokraattista (termi Kari Paakkunainen) vaihtoehtoa?

Vaikka nuoret eivät äänestäisikään, niin edustajat saadaan valituksi pienemmälläkin äänestäjäjoukolla. Toiveet puoluepolitiikan kiinnostavuuden lisäämisestä ovat elintärkeitä poliittisen järjestelmän mielipiteiden pluralismin näkökulmasta.

Nuorten aliedustuksen nähdään johtavan kierteeseen, jossa politiikan asialista ja tuotokset ovat nuorten todellisuudelle vieraita ja entisestään ruokkii osallistumattomuutta edustuksellisen järjestelmän rakenteisiin.

Huoli nuorten osallistumattomuudesta näyttäisikin tähtäävän "oikeanlaisen ja soveliaan" poliittisen osallistumisen lisäämiseen.

Nuorten vastentahtoisuus puolueosallistumiseen ei merkitse, että poliittinen osallistuminen sinällään olisi katoavaa kansanperinnettä.

Sen sijaan esille on noussut puolueisiin kytkeytyvälle osallistumiskulttuurille vieras politikoinnin tapa.

Osallistumisen tutkimuksessa uutta toimintatapaa kutsutaan asiakohtaiseksi politikoinniksi, joka korostaa yksilön autonomiaa puoluepolitiikan tarjotessa valmiiksi pureskellun kollektiivisen maailmanselityksen.

Uusi politiikka ottaa lähtökohdakseen itse kunkin elämän ja siinä tapahtuvat valinnat: henkilökohtainen on poliittista.

Uuden politiikan ajamat asiat ovat perinteisen puoluepolitiikan ulottumattomissa: oikeus itse määrittää elämäntapaansa ja olla oma autenttinen itsensä eivät sovi puolueiden kollektiivisiin ja hierarkkisiin totuuksiin.

Esimerkkinä uudesta politiikasta mainitaan usein kulutusvalinnat.

Kaikki kuluttaminen ei ole poliittista, mutta poliittista se on, jos ostettaessa pohditaan esimerkiksi tuotteen valmistamisen tapaa, työntekijöiden asemaa tai ympäristövaikutuksia.

Tällainen elämänpolitikointi ei kanavoidu puolivaltiollisen puoluelaitoksen kautta, etenkin jos politikoinnin tavoitteena on kyseenalaistaa kasvua lietsovaa talousjärjestelmää.

Poliittista osallistumista tarkasteltaessa on kiinnitettävä huomiota kansalaisyhteiskunnan liikehdintöihin, verkostoihin ja vuorovaikutteisiin kansalaistoiminnan muotoihin, ei haikailla kituuttavan puolueosallistumisen perään.

Eräs uuden politiikan osallistumisen, toiminnan ja vaikuttamisen muoto sekä kanava on julkisuus, joka on kokenut merkittävän poliittiseen osallistumiskulttuuriin vaikuttavan rakennemuutoksen.

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut mediayhteiskunnaksi, jossa yksisuuntaisten joukkotiedotusvälineiden (lehdet, radio ja tv) mediamaisemaa laajentavat uudet vuorovaikutteiset viestimet ja viestintätavat (internet, digi-tv, matkapuhelimet).

Nopeatempoisessa tietoyhteiskunnassa erilaiset viestintämuodot ovat muuttaneet edustuksellisen demokratian ja kansalaisyhteiskunnan suhdetta.

Esimerkkinä vaikkapa internet, josta tehty tutkimus osoittaa, kuinka uusi kansalaisliikehdintä on omaksunut tietokonevälitteisen kommunikaation logiikan.

Kansalaislähtöiset digitaaliset sisällöt tuovat esille kansalaisten omista kokemuksista kumpuavia poliittisia kamppailuja, jotka voivat olla niin paikallisia, kansallisia kuin globaalejakin.

Nuoremmille sukupolville digitaaliset toimintatavat ja -muodot ovat keinoja, joilla omaa identiteettiä luodaan ja ympäröivään yhteiskuntaan kiinnitytään.

Nuoren poliittinen minä kiinnittyy harvoin puoluejärjestelmän vaihtoehtoihin, joiden kollektiiviset ideaalimallit eivät vastaa mediayhteiskunnan tee-se-itse-mallia, jonka periaate on vapaa valinta ja halu määritellä oman toiminnan ehdot.

Suomalaisen yhteiskunnan hyvää hallintoa ja osallisuuskulttuuria on haluttu kehittää laajalla skaalalla kansalaisten aktivoimiseksi.

Tämänkaltaiset pyrkimykset ovat kannatettavia projekteja, vaikka voisi todeta, että jo 1960-luvulta asti länsimaissa on keskusteltu poliittisen osallistumisen vahvistamisesta ja lisäämisestä.

Voisiko ratkaisuna osallistumisen "vähyyteen" olla, että yksinkertaisesti myös muunlainen poliittinen toiminta kuin valtiollisiin instituutioihin kytkeytynyt aktivoituminen määriteltäisiin soveliaaksi osallistumiseksi?

Asiakohtaisessa politiikassa osallistuminen ja toiminta kietoutuvat erottamattomasti yhteen: toiminta on osallistumista ja osallistuminen on toimintaa.

Osallistumisaktiivisuuden lisäämisen sälyttäminen pelkästään puolueiden kontolle riistää kansalaisilta omaehtoisen poliittisen toiminnan mahdollisuuden.

politiikan tutkijoita

Politiikan tutkimuksen laitos

Tampereen yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi