Kansalaistoiminta ei innosta nuoria

Ei ole mitään syytä kiistää koululaisten tiedollisten saavutusten arvoa ja merkitystä.

Kansainväliset vertailut kertovat hyvää sekä opettajien osaamisesta että oppilaiden ponnisteluista (HS 7. 12.).

Tiedollinen pääoma on kuitenkin vain osa elämässä tarvittavia avuja. Yhtä tärkeä tai ehkä tärkeämpikin on sosiaalinen pääoma, millä nimellä kunnon kansalaisuutta nykyään kutsutaan.

Klaus Helkama kirjoitti Sunnuntaisivulla (HS 12. 12.) painavia havaintoja sen ytimestä, luottamuksesta. Kansalaisuudesta tiedetään vähemmän, mutta jotakin kuitenkin.

Vuonna 2001 ilmestyi laaja kansainvälinen vertaileva tutkimus peruskoulun päättövaiheessa olevien nuorten kansalaisuutta koskevista tiedoista, arvoista ja asenteista.

Tutkimus unohdettiin vähin äänin, eikä se mukavaa luettavaa olekaan. Nuori kansalainen -tutkimus vahvisti nuorten hyvän tiedollisen osaamisen myös kansalaisen tarvitsemien tietojen ja taitojen alueella.

Suomalaiset nuoret olivat maailman kärkeä. Opettajat tekevät tässäkin työnsä hyvin.

Kuva muuttui kokonaan toiseksi, kun mitattiin kansalaistoimintaan kohdistuvia asenteita. Suomenkieliset nuoret arvostavat kansalaistoimintaa vähemmän kuin missään muussa tutkimuksen 28 maassa.

Sama koskee käsitystä sosiaalisesti vastuullisen kansalaistoiminnan tärkeydestä. Ruotsinkieliset nuoret olivat samalla tasolla muiden Pohjoismaiden kanssa, mutta suomenkieliset ovat selvästi koko vertailun pahnanpohjimmaisia.

Niin ikään kaikki suomalaiset nuoret olivat vertailun heikoimpia, kun kysyttiin kiinnostusta poliittiseen toimintaan.

Nuoria asia ei kiinnosta, mutta silti he asettavat valtiolle samoja odotuksia työstä ja toimentulosta kuin Ruotsissa ja Itä-Euroopassa.

Tutkija Sakari Suutarinen toteaa yhteenvedossaan, ettei peruskoulun päättävillä nuorilla ole käsitystä kansalaisen toiminnan tärkeydestä demokratiassa.

Muut tiedot vahvistavat Nuori kansalainen -tutkimuksen antaman kuvan.

Esimerkiksi alle 40-vuotiaiden äänestäminen suhteessa maan keskiarvoon on Suomessa selvästi heikompaa kuin Ruotsissa ja Tanskassa. Monet keskeiset kansalaisjärjestöt toimivat harmaantuvan aktiivisuuden varassa.

Tämä ei enää ole mitään hienoa postmodernia yksilöllisyyttä, vaan vakava kotoperäinen kansalaiseksi sosiaalistumisen häiriö.

Sillä on omat taustansa sekä historiassamme että viimeksi 1970-luvun yliosallistumisen jättämässä kohmelossa.

On useita syitä, miksi asiasta pitää olla huolissaan. Mille tahansa kansalle on elintärkeää, että se kykenee hallitsemaan itse itseään. Ellei kansa tee sitä itse, joku muu kyllä tekee.

Kysymys on, syntyykö tähän nyt riittävästi valmiuksia? Suomessa on ollut – viimeksi 30- ja 70-luvuilla – lähes käsittämätöntä valmiutta hylätä ihmisoikeuksien ja demokratian ihanteet, kun jotkin suuret aatteet on koettu niitä tärkeämmiksi.

Kasvaako nyt sukupolvia, joilla uusina kuohunta-aikoina on asenteellinen valmius demokratian itsepuolustukseen?

Kolmas painava syy on se, että vastuullinen kansalaistoiminta on keskeinen sosiaalisen pääoman rakentaja.

Viime vuosina tehty mittava tutkimus on vahvistanut sen, että heikko sosiaalinen pääoma heijastuu yhteiskuntaan monina ongelmina.

Esimerkkeinä voidaan mainita muun muassa sairastavuus, huono kouluviihtyminen, työuupumus, lasten heitteillejättö, rikollisuus, korruptio ja viime kädessä myös markkinoiden puutteellinen toiminta.

ohjelmajohtaja

oikeusministeriö

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi