Kansalaistoiminta kouluissa kansanjuhlaksi

Ohjelmajohtaja Seppo Niemelä ilmaisi huolestumisensa (HS 15. 12.) siitä, että kansalaistoiminta ei innosta nuoria. Ajat ovat todella muuttuneet verrattuna muutaman vuosikymmenen takaiseen aikaan, jolloin koulujen oppilaskunnat olivat aktiivisia ja uskoivat voivansa mullistaa maailmaa.

Hän epäilee, että kansalaistoiminnan hiipuminen johtaa myös edustuksellisen demokratian ja samalla kansalaisten sosiaalisen pääoman näivettymiseen. Huoleen on varmasti aihetta.

Seppo Niemelän kirjoitus liittyy pääministeri Matti Vanhasen hallituksen käynnistämään kansalaisvaikuttamisen politiikkaohjelmaan, joka pyrkii edistämään kansalaisten vaikuttamismahdollisuuksia.

Julkisen vallan odotetaan "tekevän jotain" sellaisen aktiivisuuden luomiseksi, jonka pohjimmiltaan pitäisi olla kansalaisten omaa aitoa aktiivisuutta. Samalla halutaan varjella edustuksellisen demokratian ihannetta.

On aika erikoista, että oikein valtioneuvoston voimin on kansalaisia komennettava olemaan aktiivisia. Meillä on esimerkkejä ylhäältä päin tapahtuvasta ohjailusta aikaisemmiltakin vuosisadoilta, ja sikäli ratkaisu on hyvin suomalainen.

Mitä sellainen demokratia on, jota on pönkitettävä valtion ohjailulla sen sijaan, että kansalaiset asettuisivat itse ajamaan asioitaan kirjoittelemalla lehtien mielipidesivuille, lähettämällä karvalakkilähetystöjä päättäjien puheille, lakkoilemalla, pitämällä kansalaiskokouksia, toimimalla järjestöissä tai suoran toiminnan ryhmissä?

Demokratiassa kansalaisten pitäisi ajatella omilla aivoillaan.

Valtioneuvoston politiikkaohjelman ihanteena tuntuvat olevan sellaiset kansalaistoiminnan muodot, jotka ovat vakiintuneet ja joita varten on olemassa lainsäädäntö.

Näyttää kuitenkin siltä, että monet nuoret ihmiset vaikuttavat enemmän kulutustottumuksillaan ja elämäntapayhteisöjensä kautta kuin osallistumalla politiikkaan tai muuhun kansalaistoimintaan.

On merkkejä siitä, että yhteiskunnallinen osallistumiskulttuuri on muuttumassa. Edustuksellinen demokratia on saamassa rinnalleen myös muita osallistumismuotoja.

Niemelä viittaa tutkija Sakari Suutarisen tutkimukseen, joka osoittaa, että kiinnostus yhteiskunnalliseen osallistumiseen on huolestuttavan vähäinen.

Osallistumismäärien laskua vakavampi uhka on mielestäni nuorten ihmisten tunne, että he eivät voi omalla toiminnallaan vaikuttaa yhteiskunnan päätöksentekoon.

Jos päätökset tehdään jossain etäällä, ne eivät kosketa kansalaista ja silloin nuorten ihmisten reaktio vallan tunteen puutteeseen on täysin terve. He eivät tahdo olla mukana sellaisessa, mihin he ei voi vaikuttaa.

Asiat ovat joskus olleet toisinkin. Kun Suomessa tehtiin 1905 suurlakkoa, uskottiin, että omilla teoilla on välitön yhteiskunnallinen vaikutus. Sama tunne siivitti 1960- ja 1970-lukujen koululais- ja opiskelijaliikettä, jonka toiminnan tuloksena syntyi ennennäkemätön yhteiskunnallisen aktiivisuuden aalto.

Vaikka yhteiskunta ei tottele komentelemalla, on julkisen vallan kuitenkin tärkeä pitää huolta siitä, että yhteiskunnallinen osallistumisjärjestelmä toimii.

Mielestäni luottamusta oman vaikuttamisen tuloksellisuuteen pitäisi kasvattaa.

Toisaalta yhteiskunnallisella toiminnalla on oltava todellista vaikutusta, jos sen tahdotaan olevan uskottavaa. Pelkän uskottelun varassa ei voi elää.

Seppo Niemelän esittämä ongelma on haaste erityisesti kouluille ja paikalliselle demokratialle. Kun päätöksenteko etääntyy tavallisesta kansalaisesta Brysseliin tai maailmanmarkkinoille, tuo kokemus on saavutettavissa ennen kaikkea paikallisella tasolla, jossa kansalainen pystyy vaikuttamaan välittömästi itseään koskeviin asioihin.

Haasteeseen vastaaminen on erityisen tärkeää opettajankouluttajille, jotka kouluttavat aktiivisten kansalaisten kasvattajia.

Koulu ja sen ympärillä oleva yhteisö ovat tärkeitä kansalaisvaikuttamisen oppimisympäristöjä.

Paikallisesta politiikasta ja kansalaistoiminnasta on kouluissa tehtävä kansanjuhla, johon jokainen on tervetullut mukaan.

opettajankouluttaja

Helsingin yliopiston

Viikin normaalikoulu

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi