Kansallisperinnön digitoinnilla on jo kiire

Suomi on saanut viime vuodet kiitosta it-osaamisesta ja verkon palveluista. Yletön kiittely on kääntymässä analyysiksi, miksi muut Euroopan maat ovat edellämme siirtymässä kulttuurisiksi sisältö- ja muistiyhteiskunniksi.

Monet Euroopan maat ovat aloittaneet järjestelmälliset toimet elektronisten julkaisujen, asiakirjojen ja tutkimusaineistojen pitkäaikaissäilytyksen varmistamiseksi.

Alue sisältää radio- ja televisioaineistot, verkkoaineiston sekä merkittävän osan virallisaineistosta. Siihen liittyy keskeisesti myös kansallisen muistiperinnön digitoinnista ja pitkäaikaistallennuksesta huolehtiminen.

Olemme kehittyneet lyhyen tähtäyksen insinöörirahalla kansakunnaksi, jolta puuttuu strategisen neuvokkuuden taito. Juuri nyt valtiovallalta tarvittaisiin strategisia päätöksiä ja rahoitusta sektorit ylittävään toimintaan, joka varmistaisi sähköisen aineiston tallennuksen ja digitoidun muistiperinnön säilytyksen.

Kyseessä ei ole pelkkä rahaa nielevä säkki. Digitoitujen muistiaineistojen hyödynnettävyys on kiistaton. Opetus, tutkimus ja kirjallisuus eri muodoissaan ovat sen kestokäyttäjiä, mutta myös elokuva, mainonta, uusmedia ja matkailu hyödyntävät sitä.

Avautuvat markkinat ovat kohtuullisen suuret, jokaisen läänin tasolla esimerkiksi potilaskortistojen digitointi ja pitkäaikaistallennus tuovat lähivuosina liikevaihtoa ja työpaikkoja.

Suomen tie muistiyhteiskunnaksi näyttää kuitenkin verkkaiselta, eikä toimenpiteitä asiantilan kohentamiseksi ole näkyvissä. Vertailu muihin Euroopan maihin kertoo, että nykytilamme on huolestuttava.

Esimerkiksi Tanska ja erityisesti Hollanti ovat tehneet määrätietoisen tiikerinloikan ja taanneet pysyvän sisältötuotannon, digitoinnin ja pitkäaikaistallennuksen.

Hollannissa vuotuinen kansallinen budjetti "tietotalouden" kehittämiseen on 800 miljoonaa euroa. Maan kansallinen digitointiohjelma saa lähes 20 miljoonaa euroa digitointiin, tutkimukseen, kehitykseen ja paperiaineiston säilytykseen.

Hollannin kulttuuriministeriö rahoittaa kahden vuoden ajan yleisten kirjastojen ja muistiorganisaatioiden digitoidun aineiston yhdistämistä.

Tanskassa digitointiin on parlamentin enemmistöpäätöksellä suunnattu 87 miljoonaa Tanskan kruunua vuosina 2002–2005. Jopa Kreikassa – jota ei yleisesti tunneta tietoyhteiskuntana – on suunnattu 50 miljoonaa euroa kansallisaineiston digitointiin, jota on tarkoitus käyttää hyväksi muun muassa opetuksessa.

Tässä vertailussa näytämme jäävän lupaavaksi projektimaaksi, jossa asiat kyllä ymmärrettiin oikein, muttei ymmärretty tehdä riittävästi niiden toteuttamiseksi.

Missä olemme töpeksineet? Virkamiestyönä on tehty jo kaikki mahdollinen: luotu muistiorganisaatioiden yhteistyö, Kuldi 2010 -strategia, sille hyvin kohtuullinen budjetti ja nykyisillä kengännauhabudjeteilla osaamista ja logistiikkaa.

Nyt on katsottava eri ministeriöihin ja niiden osaamiseen. Meillä ei ole varaa enää jatkaa näin. Köyhyys käy kalliiksi.

Mikäli budjettikaudelle 2007–2009 ei ole osoitettavissa selkeää tasokorotusta, jolla Suomi siirtyy kolmannelle luokalle muiden Euroopan maiden rinnalle, voimme sanoa hyvästit useimmille kansallisille suunnitelmille.

Ranskalaiselle tai italialaiselle valtiovarainministerille ja virkamiehille ei tarvitse erikseen perustella, miksi edistää kansallista muistiaineiston tallennusta tai kulttuuriperintöä. Suomalaiselle pitää, useimmiten tuloksetta.

Tämän tason virkamiehiltä kansallisen sivistyksen laiminlyönti on vastuutonta.

Kansalliskirjastossa ja vapaakappalekirjastoissa säilytettävän painetun kulttuuriperintömme vanhin osa häviää seuraavan sukupolven aikana, ellemme tee asialle jotakin. Satatuhatta vuoden 1860 jälkeen painettua teosta häviää vääjäämättä.

Nämä asetetaan kansalliskirjastossa käyttökieltoon ja sikäli poistuvat tutkijoiden käytöstä, koska ne useimmiten kestävät vain yhden digitoinnin edellyttämän käyttökerran. Useimmat muistiorganisaatiot voivat kertoa vastaavia esimerkkejä.

Insinöörirahaa on maassamme aina ollut riittävästi, mutta se ei näytä taanneen teknologian kestävää kehitystä eikä kulttuurisia kansalaispalveluita. Se pikemminkin osoittaa nykyisten rahoitusmallien fragmentoitumisen.

Teknologiarahalla ei ole ollut riittävää velvoitetta ajatella kulttuurisia sisältöjä ja palveluja. Sisällöiksi ovat kelvanneet "pelipalvelut" ja mobiilisisällöt, sähköinen pikaruoka, jolta ei ole edellytetty kestävää kehitystä tai kulttuurista tulosvastuuta.

En moiti vain lyhytnäköistä teknologista imperatiivia. Ajattelutapamme on muututtava oleellisesti kulttuuria arvostavammaksi.

Kulttuuriperinnön lukutaito tulee jakamaan kansakuntaa kahtia. Vain osalla väestöstä tulee vastedes olemaan yhteys omaan kulttuuriperintöönsä ja ymmärrys taustastaan.

Tässäkin mielessä kansallinen perintö on häviämässä yhden sukupolven aikana. Tekemämme ratkaisut tai virheet ratkaisevat nettisukupolven päänsisällön.

ylikirjastonhoitaja

Kansalliskirjasto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi