Kansanvalta on joutumassa rappiolle

 Suomi on viime vuosikymmenet ollut esimerkillinen parlamentaarinen tasavalta. Eduskunta on istunut täydet vaalikaudet ja hallitukset ovat olleet vaalituloksien mukaisia enemmistöhallituksia.

Lainsäädäntöä ja politiikan käytäntöjä on uudistettu tyylikkään parlamentarismin mukaisiksi. Politiikasta tiedottaminen on moniarvoista.

Keskeinen poliittinen toimija on eduskunta – siis puolueet. Tasavallan presidentin asema on keventynyt, joskaan ei riittävästi.

Kansallisella idyllillä on uhkansa, kun osa politiikan suvereniteettia on siirtynyt Euroopan unioniin. Uhka ei ole suuri, koska unioni perustuu samoihin poliittisiin arvoihin ja käytäntöihin kuin Suomikin.

Suomalaisen poliittisen kulttuurin rappeutumisoireet ovat huolestettuva uhka kansanvallalle. Niistä vakavin on äänestysprosentin systemaattinen alentuminen. Vaalien outo ulkopuolinen rahoitus on paha kauneusvirhe.

Tilastollinen aikasarja osoittaa, että äänestysprosentti sodanjälkeisissä vaaleissa on kohonnut systemaattisesti aina 1980-luvun alkuun saakka, jolloin se ylitti 80 prosentin rajan. Käänne huonoon tapahtui vuosituhannen vaihteessa; joka kolmas äänestäjä nukahteli, vaikka äänioikeutta laajennettiin.

Tilastollisesti ennakoiden nukkuminen vaaleissa kasvaa edelleen, vaikka äänestysmenetelmiä on uudenaikaistettu. Syistä vakavin on aktiivinen politiikan vastaisuus. Politiikan vastaisuus ja ääriliikkeet kohdistuvat yleensä kansanvaltaiseen järjestelmään häirintänä.

Vakavia rappeutumisen oireita ovat kansanvallan keskeisten perusarvojen, yhdenvertaisuuden ja perusvapauksien, haurastuminen. Historiasta tiedetään, että juuri niistä kumpuaa totalitaarisia yhteiskunnallisia liikkeitä.

Suomalaisen yhteiskunnan uhkia ovat väestön ikääntyminen, arvomaailman kaupallistuminen ja kansallisen identiteetin pirstaloituminen.

Valtakunnan politiikan ja kansallisen liikkumavaran kutistuminen rapauttavat kansallista identiteettiä, ja globalisaatio upottaa kansallisvaltion. Nämä uhkakuvat toteutuessaan rapauttavat kansallisvaltion pelkäksi symboliksi.

Vakava tuore esimerkki rappeutumisesta on lainsäätäjän, eduskunnan, vaalirahoitusskandaali. Eettisesti tilanne on aivan kestämätön.

Kansanvallan keskeinen periaate on kansanedustajien itsenäisyys ja riippumattomuus eduskunnan ulkopuolisista tahoista. Tämä illuusio on särkynyt.

Se johtaa väistämättä kansalaisten luottamuksen ja eduskunnan uskottavuuden romahtamiseen. Siitä seuraa äänestysprosentin laskua, politiikasta vieraantumista ja kukaties ääriliikkeitä.

Eettisesti perusteltua olisi nykyisen eduskunnan pikainen hajottaminen ja uusien vaalien järjestäminen.

Lainsäädännöllä tuskin pystytään kansanedustajien varainhankintaa suitsimaan, mutta eettisillä säännöillä, "kansanedustajan katekismuksella", voidaan signaloida terveen suomalaisen kansanvallan pelisäännöt.

Vaalirahoituksen täydellinen läpinäkyvyys on tärkein sääntö.

valt. toht.

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi