Kasvihuoneilmiöstä kansainvälinen selvitys

Seitsemän vuoden epävarmuus päättyi, kun Kioton pöytäkirja sai helmikuussa lainvoiman. Teksti neuvoteltiin Japanissa 1997, minkä jälkeen oli otettava kantaa: ota tai jätä. Ei ollut varaa pohtia, mikä olisi pitänyt sanoa toisin. Pallo jäi poliitikoille, virkamiehille ja etujärjestöjen edustajille. Vaikeuksien jälkeen teksti hyväksyttiin.

Nyt tarvitaan jälleen myös tutkijoiden kriittistä panosta, jotta uudesta ilmastosopimuksesta tulee mahdollisimman oikeudenmukainen ja tehokas.

Kioton pöytäkirjan suurin ansio lienee prosessi sinänsä. Sen aikana poliitikot, elinkeinoelämän vaikuttajat ja kansalaiset ovat perehtyneet ilmastoasioihin, jotka ennen olivat lähinnä tutkijoiden mielessä. Myös tutkijat ovat saaneet opetusta käytännön todellisuudesta ja sen vivahteista.

Kun ratkaisu on syntynyt, voidaan arvioida Kioton pöytäkirjan heikkouksia. Poliittisen prosessin aikana niistä oli viisasta olla vaiti. Jos pöytäkirja olisi rauennut, kestämätön kehitys olisi levinnyt valtoimenaan.

Ehkä sopimuksen tärkein epäkohta on sen jälkijättöisyys. Se asettaa määräyksiä aikajänteelle, joka alkoi 1990 ja päättyy aivan pian, 2008–2012. Päättäjille jäi vain runsaat viisi vuotta aikaa toimia sen jälkeen, kun säännöt on lopullisesti sovittu.

Tilanne olisi ollut helpompi, jos päästörajoitukset olisivat olleet tiedossa 1988 tai 1989.

Teollisuuden, asumisen, energiankulutuksen ja liikkumisen perusasiat voidaan parhaiten uudistaa siinä järjestyksessä, kun tehdaslaitokset ja energiahuollon järjestelmät ikääntyvät, kuoletetaan ja tulevat uudistamisvuoroon. Vain pieni osa teollisista rakenteista on elinkaarensa päässä viidessä vuodessa.

Kioton sopimus ja myöhempi taakanjako asettivat maakohtaisia kiintiöitä myös pienille valtioille, joiden elinkeinot perustuvat vientiin ja tuontiin. Esimerkiksi Luxemburgissa on (muka) EU:n vanhojen jäsenmaiden suurimmat päästöt asukasta kohden, yhtä suuret kuin Yhdysvalloissa. Luxemburgin terästeollisuuden tuotteet kulutetaan pääosin ulkomailla.

Kioton pöytäkirja ei kohdista päästötaakkaa loppukuluttajalle vaan perustuu tilastoihin, missä vientiä ja tuontia ei oteta huomioon.

Suomen päästöluvut ovat korkeat osin siitä syystä, että metsä- ja metalliteollisuus on energiavaltaista vientiteollisuutta. Keskieurooppalaiset ja englantilaiset ulkoistavat paperinkulutuksen aiheuttamia hiilidioksidipäästöjään Suomeen, missä heidän paperinsa valmistetaan.

Muuttoliike maiden välillä on suhteellisen vilkasta. Jos esimerkiksi venäläinen asiantuntija siirtyy Yhdysvaltoihin, hänen asumisensa ja liikkumisensa siirtyy kuormittamaan Yhdysvaltain tilastoja. Muuttoliikkeestä aiheutuva päästöjen siirtymä voitaisiin melko helposti huomioida, mutta Kioton pöytäkirja ei sitä tee.

Puheenjohtaja Osmo Soininvaara on ottanut kantaa, että uudessa vaiheessa pitäisi tavoitella maailmanlaajuista hiilidioksidin päästökauppaa. Euroopan parlamentin jäsen Eija-Riitta Korhola on ehdottanut sektorikohtaisia ratkaisuja, joilla suosittaisiin niukkapäästöisen teknologian kehittämistä ja nopeaa käyttöönottoa kaikkialla maailmassa.

Uusia mahdollisuuksia kannattaa arvioida nyt, kun on tullut vapaus Kioton pöytäkirjan sanavalinnoista.

Ns. hiilinieluista tuli pöytäkirjaan maininta, mutta tältä osin tekstistä tuli huono. Hyvä asia sai kielteisen leiman. Kasvillisuuden suojeleminen ja lisääminen ja puuvarojen kestävä käyttö voivat tukea ilmastopolitiikkaa.

Uuteen sopimukseen pitää erityisesti harkita mainintaa trooppisista metsistä. Niiden suojelu on kestävän kehityksen kannalta tärkeää. Maapallon eliölajisto hupenee nopeasti trooppisissa sademetsissä. Metsäkato Etelä-Amerikassa, Afrikassa ja Aasiassa aiheuttaa suunnilleen yhtä suuret hiilidioksidipäästöt kuin fossiilisten polttoaineiden kulutus EU:n alueella.

Kansainväliselle tutkijaryhmälle voitaisiin antaa tehtäväksi arvioida Kioton pöytäkirjan puutteet ja laatia vaihtoehtoisia ehdotuksia, miten kasvihuoneilmiön voimistumiseen puututaan. Ehdotukset tuotaisiin julkiseen keskusteluun. YK:n ilmastopaneeli (IPCC) voisi periaatteessa ottaa tehtävän vastaan, mutta se on kankea, koska jäsenet ovat mukana sivutoimisesti.

Jos tehtävä jäisi Eurooppaan, sopiva paikka olisi Kansainvälinen soveltavan systeemianalyysin laitos (IIASA) Itävallassa. Se teki 1980-luvulla laskentajärjestelmän, jota Euroopan valtiot käyttivät rikki- ja typpikuormituksen voittamiseksi (ns. RAINS-mallin). Vastaavaa laskentamallia tarvittaisiin nyt kasvihuonekaasujen vähentämiseen.

Jotta Yhdysvallat saataisiin mukaan, voisi olla viisasta antaa tehtävä sinne. Stanfordin tai Harvardin yliopistoissa on riittävästi asiantuntemusta. Sitä tukemaan voitaisiin koota kansainvälinen. päätoiminen tutkijaryhmä Yhdysvaltoihin. Tehtävä voitaisiin myös jakaa muutamaan tutkimuskeskukseen eri puolille maailmaa. Työn voisi Kiinassa sijoittaa Tsinghua-yliopistoon tai vaikkapa Intiassa Energian ja luonnonvarojen instituuttiin (TERI).

Olennaista on selkeä toimeksianto esimerkiksi IPCC:n valvonnassa, päätoiminen projektitoiminta, paras asiantuntemus ja työrauha määräajaksi. Työ voidaan tehdä muutaman miljoonan euron määrärahalla ja ennakkotuloksia on lupa odottaa noin vuodessa.

professori

Helsingin yliopisto

YK:n ilmastopaneelin (IPCC:n) jäsen 1993–2002

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi