Kirjallisuuden pariin ei voi pakottaa

Keväällä julkistettu väitöskirja lukion kirjallisuudenopetuksesta 1990-luvun jälkipuoliskon Suomessa on voimistanut näkemyksiä, joiden mukaan kaikki oli äidinkielen opetuksessa hyvin silloin, kun lukion tunneilla käsiteltiin yhteisesti luettuja kansallisia ja kansainvälisiä merkkiteoksia.

Kahdessa hiljattain ilmestyneessä kulttuurilehdessä (Hiidenkivi 4/2004 ja Parnasso 4/2004) toistellaan myös muita tuttuja mielipiteitä: yhteiskunnan päätöksentekijät ovat romahduttaneet äidinkielen osaamisen tason, sillä kurssimuotoiseen ja luokattomaan lukioon siirtyminen ja erityisesti äidinkielen pakollisten kurssien vähentäminen ovat turmelleet sekä kirjallisuuden että kirjoittamisen opetuksen.

Kun uusi opetussuunnitelma tuli käyttöön 1994, pakollisten kurssien määrä tosiaan väheni huomattavasti. Samalla annettiin kuitenkin opettajille hyvin vapaat kädet syventävien ja soveltavien kurssien suunnitteluun.

Tätä väljää mahdollisuutta houkutella lukiolaisia esimerkiksi kirjallisuuden ja kirjoittamisen pariin ei juuri ole käytetty hyväksi. Edellä mainitun väitöskirjan mukaan kursseja on tarjottu ja valittu vähän.

Ne eivät siis ole pystyneet kilpailemaan kiinnostavuudessa muiden aineiden vapaavalintaisten kurssien kanssa.

Miksi tähän puoleen ei ole kiinnitetty enemmän huomiota? Miksi on ilman muuta oletettu, että lukiolaisen saa äidinkielen tunnille vain pakko?

Jokainen lukiossa toimiva opettaja voi nähdä, että suuri osa opiskelijoista on viime vuosina vieraantunut kirjoitetusta kielestä.

Korjaantuisikohan tilanne kuitenkaan sillä, että pakollisia kursseja olisi yhtä paljon kuin ennenkin ja kursseilla vaadittaisiin yhteisesti luettavaksi ja analysoitavaksi klassisia romaaneja?

Vaikka ajatus on hieno, sen toteuttaminen tuntuu ylivoimaiselta nykylukiossa, jonka oppilaat ovat kasvaneet tietokoneen, television ja tekstiviestien maailmassa. Takapenkkien poikien kielestä vieraantuminen voi jopa lisääntyä, jos heidän on pakko paneutua omalle kokemusmaailmalleen vieraaseen vaativaan kirjallisuuteen.

Jotenkin tähän haasteeseen olisi kuitenkin voitava tarttua. Äidinkielen ja kirjallisuuden uusi opetussuunnitelma ja ylioppilaskokeen uudistus taitavat perustua sellaiseen ajatukseen, että jos vaaditaan enemmän, on pakko tehdä työtä enemmän.

Uurastamisesta seuraa tämän näkemyksen mukaan automaattisesti sekä parempi kyky ymmärtää lukemaansa että ilmaista itseään kirjallisesti. Ehkäpä joillekin tuleville lukiolaisille käykin toivotulla tavalla.

On kuitenkin pelättävissä, että monelle opiskelijalle kirjallisuuden pariin pakotetuksi joutuminen merkitsee vain ilotonta urakkaa. Omaa halua kehittyä lukijana ei synny, koska opiskelija tuntee olevansa vain objekti, sivistämisen kohde.

Kokemukseni mukaan kirjallisuudesta kiinnostuminen herää sitä varmemmin, mitä vapaampaa on luettavien teosten valinta. Kaunokirjallisuuden suuria teoksia on tietenkin käsiteltävä, mutta niiden sisältöön ja merkitykseen voidaan tutustua muullakin tavoin kuin siten, että jokainen lukee joka sanan.

Kokonaan luettavien teosten valinnassa on parasta lähteä täydellisen sallivuuden ja tasa-arvoisuuden tielle.

Opettajan ei tule käskeä eikä kieltää, vaan kuunnella kiinnostuneena opiskelijan omia ajatuksia ja toimia tarvittaessa alan asiantuntijana.

Vain siten opiskelijasta tulee oman lukemisensa subjekti. Luettuaan erilaisia kirjoja hän alkaa tehdä vertailuja, havaintoja ja johtopäätöksiä.

Mitä enemmän opiskelija lukee, sitä enemmän sisältöä hän alkaa vaatia luettavaltaan ja voi päätyä ihan itse valitsemaan niitä klassikoitakin. Hän tuntee olevansa yksilö, joka avartaa ajatusmaailmaansa lukemalla.

Eikö juuri sen pitäisi olla kirjallisuuden opetuksen perimmäinen tavoite?

äidinkielen ja kirjallisuuden lehtori

kirjallisuuslinja

Helsingin Uusi yhteiskoulu

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi