Koulutuksen tavoitteista pitää keskustella

Helsingin Sanomien kirjoituksessa Elinkeinoelämän uusi uljas Suomi (9. 1.) esitellään elinkeinoelämän visio koulutuksesta, jonka avulla suomalaisten "kuhnurien ja laiskimusten lössöyhteiskunta" solahtaisi menestyjäksi globaalissa kilpailussa.

Koulutusjärjestelmä pitäisi laittaa tehokuurille, jossa otetaan löysät pois jokaiselta koulutusasteelta. Lapset pitää saada koulutusputkeen entistä varhemmin ja ulos sieltä aiempaa rivakampaan tahtiin antamaan panoksensa suomalaisen kilpailukyvyn hyväksi.

Koulutuskeskustelussa kysytään hyvin harvoin, tulisiko koulutuksella tavoitella sellaisia asioita kuin onnellisuus tai henkinen kasvu. On alkanut näyttää niin itsestään selvältä, että koulutuksessa on pyrittävä taloudellisen kilpailukyvyn parantamiseen.

Talouden arvot otetaan annettuina, niihin on sopeutuminen. Tulosajattelu on tunkeutunut kasvatuksen ja koulutuksen instituutioihin. Koulutuksen arviointityöryhmät tuottavat listoja kansalaisten avaintaidoista ja sivistyksen osatekijöistä, joista tehdään kansallisia ja kansainvälisiä vertailuja.

Mittaamiset eivät juuri jätä sijaa kasvatuksen eettisten kysymysten pohdinnoille. Hiljaa on hyväksytty tilanne, jossa koulutuksen valtaa yksilökeskeinen ja kilpailua korostava itsekkyyden kulttuuri.

Lapsetkin pitää koulia kilpailukyvyn takaajiksi jo entistä nuorempina. Pisa-tutkimusten raportoima suomalaisen koulun menestystarina ei riitä, vaan lasten, opettajien ja koulujen piiskaamista parempiin tuloksiin täytyy jatkaa.

Entuudestaankin tietointensiiviseen kouluun halutaan pakata lisää teoreettista opetusta. Pyöreäposkiset palleroiset valjastetaan talouden talutusnuoraan. Miksi koulutuksen tavoitteista ei edes keskustella?

Aldous Huxleyn kuvaama uljas uusi maailma näyttää olevan valitettavan lähellä toteutumista. Koulutusurille valikointi saatetaan pian aloittaa heti syntymän jälkeen. On hyvä muistaa, että koululla on merkittävä rooli kansalaisten ohjaamisessa erilaisille koulutus- ja työurille, vaikka se onnistuu antamaan itsestään vaikutelman neutraalina tiedonjakajana.

Koulutuksen tavoitteena on valikoinnin ohella normaaliyksilöiden kasvattaminen. Normaalistaminen on sisäänrakennettu koulun pedagogis-psykologisiin menetelmiin ja käytäntöihin, jotka hävittävät näkyvistä sen, miten koulu luokittelee, valikoi ja erottelee paitsi tietoa myös ihmisiä.

Esimerkiksi arvioinnista on tullut niin itsestään selvä osa koulutusta, ettei huomata miten sen avulla siilataan jyvät akanoista. Se on myös keino, jolla ihmiset pienestä pitäen opetetaan pitämään kilpailua ja arvioitavana olemista luonnollisena.

Mielenkiintoinen kohta elinkeinoelämän koulutusvisiossa on koulutusurille valikointi, kun kaikkia kansalaisia ei työnnettäisikään korkeakouluihin. Valikoituisivatko huippuyliopistoihin eliittiin kuuluvien jälkeläiset?

Tutkimukset osoittavat jo nyt, että ns. parempien perheiden lapset valikoituvat muita suuremmalla todennäköisyydellä korkeakouluihin ja usein myös arvostettuihin ammatteihin ja korkeisiin asemiin.

Ajatukset yliopistolaitoksen toiminnan tehostamisesta eivät ole uusia. Opetushallinto on jo hyvää vauhtia lisäämässä mm. opintoaikojen sääntelyä. Yliopistojen tulosvastuun aikana tutkijoidenkin toimintaa määrittävät kilpailu ja tulosseuranta eikä humboldtilaisesta tieteen vapaudesta ole jäljellä kuin muisto.

Sivistysyliopisto ja tieteen vapaus leimataan visiossa kehityksen jarruiksi, ja ihanteeksi nostetaan yritysmäisesti hallinnoitu amerikkalainen yliopistolaitos.

Tällaisen mallin vaarana on, että yliopistosta tulee tietotehdas, jonka liukuhihnoilla tutkijat ja opiskelijat muovataan järjestelmään sopiviksi. Yhdysvalloissa muutamat huippuyliopistot kouluttavat eliitin ja huolehtivat samalla eliittiin kuuluvien jälkikasvun sivistämisestä.

Koulutuspuheessa toistellaan tiuhaan, että koulutuksen tulisi tuottaa innovatiivisia ja kriittisiä ajattelijoita, jotka kykenevät toimimaan itseohjautuvasti muuttuvassa maailmassa. Niiden soinnussa kaikuvat itsenäisyys ja vapaus, jotka vetoavat yksilökeskeisyyttä korostavassa nyky-yhteiskunnassa.

Ne voivat kuitenkin toimia puheverhoina, jotka kätkevät asian oikean laidan. Mitä voi olla esimerkiksi itseohjautuvuus yliopistossa, jossa opintoaikaa halutaan lyhentää?

Itseohjaudu valmiiksi viidessä vuodessa! Väittele tohtoriksi kolmessa vuodessa! Pitää olla itseohjautuva tietyllä tavalla: ohjautua valmiiksi mahdollisimman nopeasti.

kasvatust. toht., tutkija

Tampereen yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi