Koulutuspolitiikan oltava kannustavaa

Suomen koulutusjärjestelmä on nostanut maamme kilpailukyvyn kansainväliseen kärkeen. Työpanoksemme on haluttua, yhteiskunta toimii ja kehitys on ennustettavissa.

Tilanne on kuitenkin muuttumassa, koska vastaavan tasoista tai talouselämän kannalta jopa kiinnostavampaa työvoimaa on alueilla, joissa sitä saa syystä tai toisesta edullisemmin. Oleellista on myös, että tuo työvoima on lähellä kasvavia markkinoita.

Globaalisti tilanne on hyvä, jos kehitys tukee taloudellista kasvua ja hyvinvointia. Suomen ja suomalaisten kannalta edessä voi kuitenkin olla elintason lasku, ellemme pysty säilyttämään rooliamme globaalin kasvun veturina isompien joukossa.

Ainoa keino siihen on koulutus- ja tutkimusjärjestelmän korkealuokkaisuus. Haasteenamme on remontoida järjestelmä ajan tasalle.

On tärkeää muistaa, että koulutus- ja tutkimusjärjestelmämme on rakennettu oman yhteiskuntamme tasapuoliseksi kehittämiseksi. Kriittisimmänkin arvioitsijan on hyväksyttävä se tosiasia, että järjestelmä on palvellut meitä hyvin.

Se on mahdollistanut sivistysyhteiskunnan ja ollut keskeinen tukijalka vuosikymmeniä jatkuneella kasvu-uralla. Näin ei ole enää.

Globalisaation myötä suomalaisten osaamisen ja koulutuksen taso on saatava korkeammalle kuin mihin nykyinen järjestelmämme voi sen nostaa. Järjestelmää on kehitettävä ja koulutuspolitiikkaa muutettava.

Tuottaakseen tuloksia koulutuspolitiikan pitäisi olla kannustavaa. Nyt tarjolla on keppiä.

Nykyisen koulutuspolitiikan olettamuksina on, että koululaitoksessa opettajilla on vähän työtä, työtä tehdään laiskasti ja että innovaatioiden tuotantoa voidaan hallinnollisesti säännellä.

Opettajien työmäärän jatkuva lisääminen on tehnyt koulutyön arjesta selviämis- ja eloonjäämiskamppailua. Tämä haittaa koko järjestelmän toimintaa.

Erityisesti nykyinen koulutuspolitiikka vaikeuttaa toimintaa yliopistoissa, joissa noudatetaan tulosohjausta ja jossa resurssien jako perustuu määriin.

Määrällinen logiikka johtaa sisäänottojen kasvattamiseen ja vaatimukseen opiskeluaikojen lyhentämisestä. Tämä on yliopistotyölle ja sen työn vastuulliselle toteuttajalle tuhoisaa.

Yliopisto on yliopisto vain ja vain jos se pitää kiinni korkeimmista laadun mittareista, joiden kehittämisestä se korkeimman tiedon tuottajana itse vastaa. Rahoituksen sitominen tutkintojen määriin ylläpitää ja ruokkii vaarallista noidankehää: tutkintoja tehdään laadun kustannuksella.

Globaalien työmarkkinoiden näkökulmasta tusinamaisterit ja -tohtorit eivät ole kiinnostavia. Kyseenalaista on, nostavatko ne edes kansallista sivistystasoa.

Kivenä kengässä on myös koulutusbudjetoinnin rakenne, jossa osa resursseista ohjataan erilaisina hankkeina koulutuksen kehittämiseen. Suunnittelukausittain vaihtuvat kehittämisen kohteet syövät pohjaa pitkäjänteisyydeltä ja johtavat yliopistolaitoksen sisällä hallitsemattomaan kehitykseen.

On käynnistetty jos jonkinlaisia maisterikouluja ja erilaisin projektivaroin sallittu perustaa uusia linjoja, jotka varojen puutteessa jäävät niin pieniksi, että niillä ei ole riittäviä mahdollisuuksia suorittaa tutkimusta ja antaa nykyisten vaatimusten mukaista opetusta.

Nykyistä tilannetta on syytä ryhtyä pikaisesti korjaamaan. Mopolla ei pärjätä formulakilpailussa. Tarvitaan uusia strategisia linjanvetoja.

Yliopistojen ohjausjärjestelmä on asetettava tarkastelun alle ensi tilassa. Määrä ei tuota eikä korvaa laatua.

Jos opetus- ja tutkimushenkilöstöllä ei ole edellytyksiä muuhun kuin arjen pyörittämiseen, on hyväksyttävä myös se, että puhuminen korkeimmasta tutkimukseen pohjaavasta opetuksesta tapahtuu sitaateissa tai sordiinolla.

Innovaatiot ovat mahdollisia vain pitkäjänteisellä työllä. Järjestelmän ohjauksessa on tehtävä täyskäännös. Yliopistopolitiikka ja ulkopuolinen ohjailu on rajoitettava järkevien kansallisten raamien rakentamiseen ja resursointiin.

Koulutuspolitiikan ohella koko korkeakouluverkko ja sen rahoittaminen mukaan lukien Suomen Akatemia on syytä ottaa tarkasteluun.

Lähtökohdaksi ei kuitenkaan pidä ottaa valtiovarainministeriön ylijohtajan Anne Brunilan (Taloussanomat 13. 10.) luovuttamisen profetiaa: "Pieni talous ei voi ylläpitää näin laajaa yliopisto- ja korkeakoulutusjärjestelmää."

Yksioikoisen leikkauslinjan kannattajille on syytä todeta, että laaja korkea-asteen järjestelmä on ollut ja voi vastedeskin olla Suomen vahvuus, joskaan ei tällaisena kuin nyt.

kasvatustieteen professori

johtamisen yliassistentti

Lapin yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi