Kunnon koulut lähiöidenkin lapsille

Helsingin peruskoulujen oppilasmäärät laskevat tulevina vuosina useilla tuhansilla, ja lukuisia ala- ja yläasteen kouluja joudutaan lakkauttamaan.

Ei ole kuitenkaan itsestään selvää, että kouluja tulee lakkauttaa vähenevien oppilasmäärien alueilta. Helsingissä on monia hyvin toimivia kouluja, joiden oppilasmäärä ylittää alueen kouluikäisten lasten määrän.

Helsingissä on voimassa yhtä aikaa lähikouluperiaate ja vapaan hakeutumisen periaate. Kymmenisen vuotta voimassa ollut vapaa hakeutuminen on suunnannut oppilasvirtoja lähiökouluista keskustan kouluihin.

Tuloksena on ollut koulujen jakautuminen kahteen kastiin: hyvin koulutettujen vanhempien ja ylempien sosiaaliryhmien lapset hakeutuvat keskustan kouluihin samalla kun lähiökouluihin jäävät voittopuolisesti vähemmän koulutettujen vanhempien ja alempien sosiaaliryhmien lapset.

Näin on syntynyt kasautuva kierre. Keskustan koulujen hyvä maine houkuttelee hyviä opettajia, opetuksen taso ja tarjonta paranee, mikä edelleen lisää koulujen mainetta, houkuttelee entistä enemmän oppilaita ja niin edelleen. Lähiökouluissa käy päinvastoin.

Tämän kehityksen ongelma eivät ole keskustan koulut, sillä eihän ole mitään parempaa kuin se, että opetuksen taso nousee.

Ongelma ovat lähiökoulut, jotka joutuvat tyytymään keskimääräistä heikompaan oppilas- ja opettaja-ainekseen ja joissa oppilasmäärän vähetessä heikkenee edelleen niiden kyky tarjota monipuolista ja laadukasta opetusta (muun muassa kieliohjelmat ja kerhotoiminta).

Tulevat koulupäätökset vaikuttavat paljon lähiökoulujen opetuksen laatuun.

Kaupungin opetusviraston kaavailemilla koulupiirirajojen tarkistuksilla voidaan pelastaa monta lähiökoulua, mutta niillä ei pelasteta lähiökoulujen lapsia huonolta opetukselta.

Vapaan hakeutumisen kausi on osoittanut Helsingin nykyisen koulunpidon heikkouden.

Kun nykyaikaisessa yhteiskunnassa toimijat reagoivat ympäristön muutokseen kehittämällä toimintaansa, lähiökouluista tämä reagointikyky suurimmalta osin puuttuu.

Syykin on selvä. Helsingin peruskoulut ovat opetusviraston johtaman byrokratian etäispäätteitä, jotka toimivat viraston ohjeiden mukaan ilman omaa aloitteellisuutta.

Koulujen toiminta- ja johtamiskulttuuri on sisäänpäin kääntynyttä, ja ne torjuvat ympäristön muutossignaalit. Opetusvirasto ei pysty tunnistamaan ongelmaa eikä löytämään siihen ratkaisua, koska se on oman luomuksensa vanki.

Vapaan hakeutumisen kausi on riittävän pitkä osoittaakseen, että muutos ei tapahdu itsestään. Ratkaisun suunta on lähiökoulujen yhdistäminen suuremmiksi kokonaisuuksiksi.

Yhdistämisessä tulee käyttää täysimittaisesti hyväksi peruskoulun uuden opetussuunnitelman avaamia mahdollisuuksia ala- ja yläasteen koulujen yhteisen opetuksen kehittämiseen.

Tällaiset uudet koulukokonaisuudet eivät tarvitse uusia voimavaroja, sillä pienten ja erillisten koulujen opettaja- ja tilaresurssien yhdistäminen saman sateenvarjon alle tuo jo sinänsä opetuksen laadun ja monipuolisuuden kehittämisessä tarvittavan liikkumatilan.

Koulun toimintaa tukemaan, valvomaan ja ohjaamaan tarvitaan alueen kouluolojen kehittämisestä kiinnostuneita vanhempia edustava johtokunta, jolle tulee antaa todellista valtaa nykyisen näennäisen sijasta.

Eivätkä riittävän toimintavapauden ja resurssit omaavat koulut tarvitse hallinnollista suojelua (koulupiirirajat) tai oppimistulosten pimittämistä.

Suuret hallinnolliset yksiköt eivät merkitse oppilaiden keskittämistä massiivisiin koulurakennuksiin.

Hallinnollisesti suuren koulun siipien suojassa voi ja tulee olla useita, kullekin ikävaiheelle soveltuvia pieniä ja suuria koulurakennuksia.

valt. lis., erikoistutkija

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi