Kuntalaisten osallistumiselle selvät säännöt

Kuntalaisten osallistumisesta näyttää muodostuneen eräänlainen kestoaihe niin tutkimuksessa kuin käytännön toiminnassakin tarjoten enemmän puhetta kuin konkreettisia tuloksia.

Vaikka osallistumista on tutkittu paljon, vähemmän tietoa on tarjolla esimerkiksi siitä, kuinka hyvin erilaiset osallistumiskeinot nykyisellään toimivat. Myös käytännön tasolla tunnutaan yhä uudelleen palattavan osallistumisen teemaan.

Esimerkiksi edellisen kansallisen osallistumisohjelman välitilinpäätös – eduskunnan vastaus hallituksen selontekoon – ei ehtinyt vanheta kauaakaan, kun nykyinen hallitus käynnisti uuden ohjelman. Se voidaan osittain nähdä osana tätä eduskunnan ja hallituksen välistä vuoropuhelua, mutta osittain jälleen uutena avauksena.

Onko kuntalaisten osallistumisessa kyseessä siis ilmiö, jonka kehittämisen tuleekin olla jatkuvaa? Vai onko osallistumisen kehittämiseen tartuttu tavalla, joka vaatii korjaamista?

Kumpaankin kysymykseen voidaan vastata myöntävästi. Yhteiskunnan muutoksen myötä joudutaan aina uudelleen pohtimaan kansalaisten ja julkisvallan suhdetta ja uusien kysymysten, toimijoiden ja vaateiden edessä tekemään jatkuvaa päivittämistä. Osallistumisohjelmia nähdään siis myös tulevaisuudessa.

Kehittämisen toimenpiteitä ja tutkimusta voidaan myös terävöittää ja muuttaa niiden suuntaa. Keskeinen puute nykyisessä osallistumisen kehittämistoiminnassa on ehkä yllättäenkin se, ettei kunnissa ole riittävästi keskusteltu toiminnan tavoitteista.

Onko kehittämisohjelmien tavoitteena esimerkiksi palauttaa aikaisemmin vallinnut demokratian normaalitila vai onko tavoitteena pikemminkin uudistaa päätöksenteon rakenteita?

Mikäli tavoiteltavat muutokset ovat rajattuja ja pienimuotoisia, ei työnjaon kysymyksiä jouduta koskettelemaan lainkaan. Esimerkiksi vuosien 1998-2001 osallistumishankkeessa tällaisia toimenpiteitä olivat asuinalueiden eri toimijoiden yhteensaattaminen sekä kaupunginosien kotisivut ja tiedotuslehdet.

Suuri osa kuntahankkeista kuitenkin tavalla tai toisella kosketti kuntalaisten ja luottamushenkilöiden tai viranhaltijoiden välistä työnjakoa. Esimerkiksi nuorisovaltuustot ja asuinalueyhdistykset esittävät yleensä kannanottoja kunnan viranhaltijoille ja/tai luottamushenkilöille ja odottavat saavansa tietoa siitä, miten asiaa on käsitelty.

Joissakin hankkeissa edettiin vielä askelta pitemmälle ja kyseenalaistettiin vakiintuneita käytänteitä, kuten sitä, että maankäytön ja rakentamisen valmistelusta vastaavat vain kyseisen alan ammatillisen koulutuksen saaneet ihmiset.

Vaikka radikaalit muutokset tuskin ovat tavoitteena, vaativat pienetkin kehittämistoimet yleensä jonkinasteisia muutoksia. On turha luoda uusia vaikuttamisen kanavia, mikäli poliitikot ja viranhaltijat eivät omalta osaltaan ole valmiita uudistuksiin.

Tämän onkin ollut monien osallistumiskokeilujen pullonkaula. On lähdetty rakentamaan osallistumisen malleja ruohonjuuritasolta käsin ja törmätty sitten vallitsevan työnjaon asettamiin esteisiin.

Toisaalta on ollut kyse liian abstrakteista tavoitteista. On tavoiteltu esimerkiksi kunnan osallistumisilmapiirin muuttamista, kun konkretiataso voisi olla vaikkapa "kun alueen asukkaat, nuorisovaltuusto tai vanhuspaneeli laativat kirjelmän, miten se käsitellään, otetaan huomioon, missä muodossa annetaan vastaus".

Kunnallispolitiikka on kollektiivisten päätösten tekemistä enemmän tai vähemmän jännitteisessä intressiympäristössä. Valtuuston ja kunnassa toimivien poliittisten ryhmien tehtävänä on jäsentää tätä jännitteisyyttä ja hakea suurimman yhteisen nimittäjän kompromisseja.

Osallistuminen sekoittaa tätä pakkaa, mutta tätä ei tarvitse tulkita negatiivisesti, haastamisena, vaan positiivisena myötävaikuttamisena. Kuntalaisten osallistumiselle tarvitaan kuitenkin selvät pelisäännöt.

Uudet kunnanvaltuustot voisivat ottaa osallistumisen kehittämisen asialistansa kärkeen. Kunnan osallistumisstrategiassa määritettäisiin tavoitteet ja keinot, joilla niihin päästään sekä tavat, joilla etenemistä voitaisiin arvioida.

Se, mikä toimii yhdessä kunnassa, ei välttämättä toimi toisessa, joten kehittämistyössä vaaditaan avoimuutta. Samalla on muistettava kytkeä osallistuminen kunnan poliittiseen päätöksentekoon ja hallintoon, muuten se ei tule olemaan pitkäikäistä.

On myös selvää, että osallistuminen yhteisten asioiden hoitoon ei saa toimia kovin kapea-alaisesti. Edustuksellisen järjestelmän tulee myös olla valmis käsittelemään avoimuuden väärinkäytöksiä.

Kuntalaisten osallistumista ei voi kehittää puuttumatta eri toimijoiden väliseen työnjakoon. Millainen voi olla asuinalueen tai kyläseudun rooli suhteessa kunnan kokonaisuuteen? Mikä painoarvo annetaan kuntalaisten suoralle äänelle asioiden valmistelussa?

Vastauksia näihin ja muihin vastaaviin kysymyksiin olisi myös tärkeää koota yhteen ja välittää eteenpäin. Näin vältytään monelta sivupolulta.

ma. professori

taloustieteiden laitos

Tampereen yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi