Kuntarakenteen uudistaminen vaatii malttia

Hallitus päätti strategia-asiakirjassaan käynnistää julkisen talouden tehokkuuden lisäämiseksi kunta- ja palvelurakenteen uudistuksen. Hallitus ei kuitenkaan kerro, mitä se tarkoittaa kuntarakenteella. Kuntalaisilla on kuitenkin oikeus jo nyt kuulla, ollaanko heitä kenties siirtämässä toiseen kuntaan.

Odotin, että Suomen kuntaliiton toimitusjohtaja Risto Parjanne olisi muuten ansiokkaassa kirjoituksessaan (HS 26. 4.) kertonut käsityksensä siitä, mitä kuntarakenteella tarkoitetaan. Hän – kuten hallituskaan – ei ilmeisesti uskalla kutsua karhua karhuksi vaan nalleksi.

Lehden saman päivän kirjoituksessa Lohjan kokenut kaupunginjohtaja Elina Lehtokin karttoi rumaa sanaa ja tyytyy kirjoittaman: "Kaikki tämä (kehitys) puhuu nykyisiä kuntia suurempien ja vahvempien yksiköiden puolesta."

Veikkaan, että hallitus tarkoittaa kuntarakenteen uudistamisella kuntien yhteen liittämisiä. Se, että meillä on tietty määrä kuntia, ei ole mikään rakennekysymys.

Rakenteesta voidaan puhua enintään palvelujen kohdalla. Tällä kertaa uudistuksen kohteena ei ole kuitenkaan vain pienten kuntien yhteen liittäminen, vaan myös suurempien. Parjanne puhuu "strategisista kuntaliitoksista". Mitä ne sitten olisivat?

Kun 1960-luvun lopulla alettiin puuhata pienten kuntien yhdistämistä, ryhdyttiin puhumaan kuntauudistuksesta. Hankkeelle etsittiin mallia Ruotsista, jossa toteutettiin laaja kuntien yhteen liittäminen (sammanslagning).

Kuntauudistussana löydettiin Tanskasta, mutta siellä sanalla (byförnyelse) tarkoitettiin aivan muuta: kuntien kaavoitusta ja vanhan rakennuskannan uudistamista.

Kuntauudistuksesta tuli kirosana. Sen kovuutta ymmärrämme paremmin, kun muistamme, että tuolloin oli mahdollista liittää kuntia yhteen vastoin toisen kunnan tahtoa. Ruvettiin puhumaan myös kuntien pakkoliitoksista tai peräti pakkonaittamisista.

Kuntaliitoksista päästiin, kun Harri Holkerin rakennemuutoshallitus äkkäsi ryhtyä puhumaan myös kuntarakenteen muuttamisesta. Olihan se hienoa puhua rakenteiden muuttamisesta, uudistamisesta. Eihän sitä kukaan voinut vastustaa.

Tutkija Anu Kantola on hiljan tutkinut hallitusohjelmien terminologiaa ja havainnut, miten liike-elämän termejä on ryhdytty käyttämään julkisessa hallinnossa. Holkerin hallitus putsasi käytöstä muitakin epämiellyttäviä sanoja. Esimerkiksi ministerien poliittisia sihteereitä ryhdyttiin – äänestäjien pelossa – kutsumaan erityisavustajiksi!

Poliittisesti Holkerin hallituksella oli ainutlaatuinen tilaisuus kuntarakenteen uudistamiseksi, sillä hallituksessa istuivat nyt sen innokkaimmat puolestapuhujat kokoomus ja Sdp ja sen ulkopuolella yhtä innokas vastustaja keskusta.

Hallitus pelasi kuitenkin korttinsa väärin. Se muutti kuntajakolakia niin, että pakkoliitokset eivät olleet käytännössä lainkaan mahdollisia.

Vaikka pakkoliitoksia ei olisi haluttu tehdä, sellainen mahdollisuus oli kuitenkin omiaan pakottamaan kuntia vapaaehtoisiin liitoksiin. Tapana kun oli ollut, että hallitukset tekivät viimeisillä hetkillään likaisia töitä, pakkoliitoksia.

Suurin innostuksen jarru lienee kuitenkin ollut keskustan pelko, eli että kiihkeä kuntauudistuspolitiikka johtaisi kunnallisvaaleissa hallituspuolueiden häviöön (näinhän sitten kävikin).

Tällä kertaa asetelma on poliittisesti herkullinen. Ikään kuin Niccolo Machiavelliltä otettu malli: jos haluat päästä vastustajastasi, tee hänestä johtaja. Nyt keskusta on vastuussa kuntaliitoksista! Onneksi meillä on kuntaministeri, joka tietää asiasta enemmän kuin kukaan muu aikaisempi kuntaministeri. Mutta silti voi käydä niin, että ministeri Hannes Manninen on ainakin pääkaupunkiseudulla väärästä puolueesta.

Laajassa mielessä kuntarakenteesta voitaisiin puhua, jos mukaan otetaan kaikki kuntien yhteistoimintamuodot, mukaan lukien yksityisoikeudelliset yhteisöt, kuntakonsernit kuten taas yritysmaailmaa apinoiden niitä kutsutaan.

Hallitus ilmeisesti puuhaa nykyistä kiinteämpää yhteistoimintaorganisaatiota seutukunnille. Tämän puuhastelun Kuntaliitto näyttää tyrmäävän.

Selvemmin asian sanoi kaupunginjohtaja Lehto toteamuksella, että kunnallishallintoon ei tarvita uusia hallinnon tasoja.

Olen Parjanteen ja Lehdon kanssa samaa mieltä siitä, että hallituksen olisi parempi lyödä jarruja päälle kuin puuhata uudenlaisia kuntien yhteistoimintamuotoja. Jo nykyisellään kunnista katoaa keskipakoisvoiman tavoin tehtäviä kuntien ja meidän kuntalaisten ulottumattomiin.

Pian on meilläkin sellainen tilanne kuin Venäjällä: paikallishallintolain mukaan on olemassa kunnallisia muodostelmia (kommunalnie obrasavanija), joista kunta on vain yksi muodostelma.

Espoo

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi