Lääketieteellinen tutkimus pelastettava

Suomalaisia potilaita koskeva uhka on tutkimukseen perustuvan lääketieteen alasajo. Potilaisiin kohdistuva kliininen tutkimus on ollut kansainvälisesti Suomen merkittävin tutkimuksen ala.

Potilaiden valmius osallistua tutkimuksiin on samaa perua kuin halu luovuttaa verta – toisten ihmisten auttaminen on nähty tärkeäksi.

Lääkäreille tutkimus merkitsee mielekästä työtä vaikeiden potilaita koskevien ongelmien ratkaisemiseksi. Nämä seikat eivät ole muuttuneet.

Kolmas merkittävä tekijä suomalaisen potilastutkimuksen menestyksessä on ollut yhteiskunnan panos, hyvin järjestetty julkinen terveydenhuolto ja tutkimusrahoitus. Potilaisiin kohdistuva uhka tuleekin tältä taholta.

Valtion rahoitus on pudonnut rajusti, tänä vuonna kliiniseen tutkimukseen on varattu 25 prosenttia vähemmän kuin edellisenä vuonna. Suunta on ollut sama jo useita vuosia. Sairaanhoitopiirien tehokkuuden lisääntyessä kaikki "löysät" on otettu pois, eikä lääkäreille ole jäänyt aikaa tutkimukselle.

Julkisen rahoituksen väheneminen on johtanut siihen, että teollisuuden rahoitus on muodostunut entistä tärkeämmäksi.

Lääketeollisuuden toimeksiantoihin liittyvällä rahoituksella on yhä voinut hankkia toimeentulon virkavapauden ajaksi.

Lääketeollisuus rahoittaa merkittävästi tutkimusta, varat käytetään pääosin tutkimusta avustavan henkilökunnan palkkoihin (70 prosenttia) ja tutkimuksen sairaaloille aiheuttamien kustannusten korvaamiseen. Oleellisempaa on kuitenkin se, mitä julkinen terveydenhuolto tästä hyötyy ja mitä siis menetämme, jos nämä toimeksiannot loppuvat.

Suomalaisilla on sellaisia lääkkeiden tehoon ja sivuvaikutuksiin liittyviä perimän vaihteluita, joita muilla kansoilla ei ole. Joudumme joka tapauksessa tutkimaan uudet lääkkeet Suomessa, joko teollisuuden varoin ennen lääkkeiden rekisteröintiä tai julkisin varoin rekisteröinnin jälkeen.

Lääketeollisuuden toimeksiannot tuovat uusimmat lääkkeet meille kontrolloituun käyttöön 3–5 vuotta aiemmin kuin jos joutuisimme odottamaan niiden rekisteröintiä. Uusien lääkkeiden käytön oppii koko sairaanhoitohenkilöstö. Ilman lääketutkimuksiin liittyvää koulutusta nämä tiedot jouduttaisiin hankkimaan julkisin varoin.

Teollisuuden rahoittaman tutkimuksen hallintoa on parannettu viime vuosina, jotta rahoitusjärjestelmä on saatu luotettavaksi. Lääkärit ovat olleet valmiit tähän muutokseen samoin kuin lääketeollisuus, josta on tullut tämän byrokratian maksaja.

Molempien tahojen motivaatio on ymmärrettävä; potilaiden luottamus tutkivaan lääketeollisuuteen on se perusta, jolle koko toimialan työ Suomessa rakentuu.

Toinen merkittävä tukijalka on osaava tutkimushenkilökunta, lääkärit ja hoitajat. Korkeiden laatuvaatimusten vuoksi teollisuus tarvitsee sellaisia huippututkijoita, jotka omassa tutkimustyössään ovat käsitelleet niitä aiheita, joihin tutkittava lääkekin vaikuttaa.

Ilman vapaata akateemista tutkimusta ei näitä tutkijoita synny. Viimeiset mohikaanit ovat nyt liikkeellä. Äyräpää palkinnon saanut Kimmo Kontula kuuluu siihen sukupolveen, jolla ei ole seuraajia.

Heidän siirtyessä eläkkeelle Suomesta katoavat kliinisen tutkimuksen vahvat vaikuttajat ja mikä pahinta, heillä ei ole riittävästi oppilaita takaamaan kliinisen tutkimuksen menestystä tulevaisuudessa.

Lääkärit ovat innokkaita tutkijoita nuorina. Väitöskirjoja valmistuu enemmän kuin miltään muulta alalta. Väitöskirja on kuin ajokortti, joka oikeuttaa jatkamaa itsenäistä tutkijan uraa. Harva kuitenkaan jaksaa enää tästä eteenpäin.

Ei ole mahdollisuutta luoda omaa tutkimusryhmää. Tutkimukselle ei ole aikaa normaalin potilastyön ohessa, eikä edes menestyvälle kliiniselle tutkijalle ole osoitettavissa virkoja tai pitkäaikaista tutkimusrahoitusta, kun varat suuntautuvat perustutkimusta tekeville bioalan ammattitutkijoille.

Lääketieteessä perustutkimus ja kliininen tutkimus tukevat toisiaan; ollaan samassa veneessä, mutta eri airoissa. Eteenpäin ei päästä, jos vain toinen airo on työssä.

Myös potilastutkimusta tekevälle lääkärille on luotava mahdollisuus keskittyä tutkimukseen ja luotava urapolku myös väitöskirjan jälkeiseen elämään. Asialla on kiire; 5–10 vuoden kuluessa siirtyvät kliinistä tutkimusta tekevät lääkärit eläkkeelle ja uuden tutkijasukupolven tulisi jo olla kasvamassa.

Lääketieteellisen tutkimuksen julkisen rahoituksen vajeen aiheuttama uhka tulee näkyviin viiveellä. Jos menetämme yhden tutkijasukupolven, menetämme samalla seuraavan sukupolven kouluttajat ja tutkimuksen perustan luominen on aloitettava alusta.

Tällainen katkos tulisi todella kalliiksi. Potilaiden lisäksi menettäjänä olisi koko yhteiskunta. Uusimpiin hoitoihin vaadittavan tietotaidon menetys johtaisi myös Suomessa toimivan lääketeollisuuden näivettymiseen.

Päättäjien tulee kohdistaa toimenpiteensä lääketieteen tutkimuksen ja koulutuksen edistämiseen nyt, jos haluamme kunnioittaa potilaiden oikeutta hyvään hoitoon myös tulevaisuudessa.

toimitusjohtaja

Hyks-instituutti

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi