Lajien suojelu on eläintarhakasvatusten päätehtävä

Eläinsuojelun tutkija Elisa Aaltola kirjoittaa luonnon suojelusta, tarhakasvatusten etiikasta ja ihmisen ja eläinten suhteesta näkemyksiä, joita voidaan ehkä soveltaa lemmikkieläimiin. Nykyiset ongelmat lajien ja elinympäristöjen suojelussa ovat kuitenkin niin suuria, että ratkaisuihin tarvitaan uudenlaista ajattelua.

Olen samaa mieltä siinä, että lajien suojelu luonnossa on ensisijainen tavoite. Huolimatta siitä, että monet järjestöt ja viranomaiset koettavat edistää lajien säilymistä alkuperäisillä elinalueilla (ns. in situ -suojelu), uhanalaisten lajien ja sukupuuttoon kuolemien määrä kuitenkin kasvaa.

Parhaiten tutkittuja tässä mielessä ovat nisäkkäät ja linnut. Kaikista noin 10 000 lintulajista yli 1 200 on nykyisin sukupuuton uhkaamia. Uhanalaisten lintulajien määrä on kohonnut kaiken aikaa viimeisten noin 15 vuoden aikana, jona yhteiset kriteerit uhanalaisuuden arviointiin ovat olleet olemassa.

Suojelutoimista on oleellisesti hyötynyt vain neljä prosenttia lintulajeista. Nisäkkäillä kehitys on samansuuntainen, eräillä eläinryhmillä paljon huonompi. Aaltolan kirjoituksen kuva oli Intian leijonasta, joita on luonnossa jäljellä noin 300 yksilöä. Niitä tapetaan edelleenkin. Tarhakasvatus on katsottu välttämättömäksi, jos laji halutaan pelastaa.

Tällaisen kehitysnäkymän edessä Maailman luonnonsuojeluyhdistys (IUCN) pitää eläintarhoissa ja kasvitieteellisissä puutarhoissa tapahtuvaa suojelua (niin sanottu ex situ -suojelu) tärkeänä täydentävänä osana luonnon monimuotoisuuden suojelua.

Samaan on päätynyt biodiversiteettityöryhmän mietintö biologisen monimuotoisuuden suojelusta Suomessa 1997–2005.

Vaikka haluaisimme suojella eläimiä vain luonnossa, ihminen on muuttanut ja hävittänyt alkuperäisen luonnon jo niin perusteellisesti, että tarvitaan myös uusia keinoja. Jos eläintarhoja ei olisi ollut olemassa, ne luultavasti nyt keksittäisiin.

Elisa Aaltolan tiedot eläintarhojen osallistumisesta lajien suojeluun lienevät englantilaisten eläinsuojeluyhdistysten keräämiä ja muotoilemia.

Uhanalaisten lajien kasvatuksiin osallistuu satoja tarhoja, sillä ilman laajaa yhteistyötä yhdenkään lajin geneettistä monimuotoisuutta ei kyetä säilyttämään. Jokainen osallistuva tarha on arvokas lisä kokonaisuudessa.

Eläintarhojen kokemus pienten populaatioiden menestymiseen vaikuttavista tekijöistä on ensiarvoisen tärkeä myös luonnonpopulaatioiden hoidossa.

Maailman luonnonsuojeluyhdistyksen alaisen lajien suojelukomission asiantuntijaryhmissä on tämän vuoksi paljon eläintarhojen henkilöstöä. Eläintarhojen osallistumista in situ -suojeluun pyritään muutenkin lisäämään.

Eläinsuojelijoiden näkemys voi poiketa eläintarhojen toimintaperiaatteista muun muassa siinä, että tarhakasvatuksilla suojellaan nimenomaan lajeja. Joskus tämä tavoite on ristiriidassa yksilöiden suojelun kanssa.

Eräät sairaudet tai ominaisuudet voivat olla haitallisia geeniperimässä, jolloin tällaisten yksilöiden ei anneta lisääntyä.

Koska tarhoissa on tiloja rajoitetusti, eläinyksilöitä joudutaan myös lopettamaan. Eläintarhoja ohjaavat näissä asioissa yhteiset toimintaperiaatteet mm. eutanasiasta.

Eläintarhojen ja eläinsuojelijoiden näkemykset voivat olla erilaisia myös siinä, annetaanko eläinten lisääntyä, jos jälkeläisiä ei voida sijoittaa muualle tai viedä luontoon.

Lisääntymisen estäminen voi olla eläimelle suurikin stressi. Se voi aiheuttaa pysyviä rakenteellisia muutoksia lisääntymiselimistössä ja hormonierityksessä ja vaikuttaa haitallisesti yksilöiden käyttäytymiseen. Tämän vuoksi tarhattujen eläinten lisääntymistä pidetään yleensä suotavana.

Korkeasaaressa joudutaan lähiaikoina päättämään karhujen lisääntymisestä. Poikasten saaminen kuuluu niiden normaaliin elämään. Karhujen sijoittaminen muihin tarhoihin onnistuu vain harvoin, eikä niitä luontoonkaan voi vapauttaa. Sen vuoksi ainakin osa jälkeläisistä jouduttaisiin lopettamaan.

Luonnossa jälkeläiset eroavat emosta syntymää seuraavana kolmantena kesänä. Tarhaoloissa tämä on emon kannalta sopivin ajankohta jälkeläisen lopettamiseen ja luonnossakin poikasten kuolleisuus kasvaa erottamisen jälkeen. Eläin ei lopettamisesta kärsi eikä koe kipua.

Lisääntymisen estäminen olisi karhujen hyvinvoinnin kannalta huonompi vaihtoehto.

Entä pitäisikö karhusta eläintarhalajina tämän vuoksi luopua? Ihmisten mahdollisuus tutustua Suomen suurimpaan petoeläinlajiin ja samalla saada tietoja maailman karhujen nykytilasta voivat olla riittävä peruste lajin pitämiseen tarhassa.

Kuten Aaltola esittää, suuri joukko maailman eläintarhoista on tasoltaan heikkoja. Niiden toiminta tulisi lopettaa ellei tasoa voida kohottaa.

Kansainvälisiin eläintarhayhdistyksiin kuuluu tuhatkunta tarhaa, joista useimmat ovat ottaneet ohjelmaansa lajien suojelun tai osallistuvat laajemminkin luonnon suojeluun.

Näihin tarhoihin kuuluvat monet läntisen Euroopan, Pohjois-Amerikan ja Australian eläintarhoista. Niillä on erinomaiset mahdollisuudet kasvaa tehokkaiksi toimijoiksi ja valistajiksi luonnonsuojelussa.

Aaltolan käsitykseen eläinten hyvinvoinnista tarhaoloissa en voi yhtyä.

Tarhakasvatuksessa pidetään yleensä lajeja, jotka siellä menestyvät. Toki poikkeuksiakin on, mm. mainitut delfiinit.

Biologikokemukseni perusteella olen sitä mieltä, että useimmat kunnollisissa tarhaoloissa pidetyt lajit, ja tarhoissa syntyneet yksilöt, voivat varsin hyvin.

Ne elävät yleensä vanhemmiksi kuin luonnossa, niillä on vähemmän sairauksia ja loisia ja niiden poikaskuolleisuus saadaan pienemmäksi kuin luonnossa. Ne eivät kuole ravinnon puutteeseen tai urokset tappeluun paritteluoikeuksista kuten joskus luonnossa.

Niiden biologiasta opitaan tarhaoloissa usein enemmän kuin on mahdollista luonnossa. Tätä tietoa voidaan hyödyntää myös lajien suojelussa.

On kuitenkin mahdollista, että tarhattuihin eläimiin voi sukupolvien myötä kertyä ominaisuuksia, jotka ovat edullisia tarhaoloissa ja niiltä saattaa hävitä ominaisuuksia, jotka auttavat selviytymistä olemassaolon taistelusta luonnossa.

Korkeasaaren eläintarhan johtaja

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi