Liikuntakasvatus kuihtumassa luokanopettajakoulutuksessa

Koululiikunta on ainoa organisoidun liikunnan muoto, joka tavoittaa kansalaiset jopa 12 vuoden ajan. Joka viidennelle lapselle ja nuorelle koulun tarjoamat liikuntakokemukset ovat likipitäen ainoita viikoittaisen liikunta-aktiivisuuden muotoja.

Vaikka suomalainen urheiluseuratoiminta on monipuolista, se tavoittaa enintään puolet ikäluokasta. Näin ollen koulun liikuntakasvatuksella on erityinen merkitys kansalaisten liikuntaan sosiaalistamisessa.

Suurin osa oppivelvollisuusajan liikuntatunneista ajoittuu perusopetuksen kuudelle ensimmäiselle luokalle. Näiden ikä-vaiheiden opetuksesta vastaavat yleensä luokanopettajat.

Vaikka vuosittain 25–30 prosenttia luokanopettajaksi opiskelevista valitsee liikunnan sivuaineekseen, suurelle osalle maan alaluokkien oppilaista liikuntaa opettaa siihen erikoistumaton luokanopettaja.

Mikäli halutaan vaikuttaa tehokkaasti tulevaisuuden koulujen liikuntakasvatukseen, opettajankoulutus – erityisesti luokanopettajakoulutus – on avainasemassa.

Siksi on turvattava pelkät liikunnan monialaiset opinnot (nykyisin liikuntaa on 50–80 tuntia koulutuksen aikana) suorittaneiden luokanopettajien liikuntapedagoginen ammattitaito.

Suomen koululaitos on ansioitunut mm. monikansallisissa Pisa-tutkimuksissa. Niissä suomalaisten luku- ja matemaattiset taidot on arvioitu korkeatasoisiksi. Tuloksista voidaan olla ylpeitä.

Sen sijaan vähemmälle huomiolle ovat jääneet viimeaikaisten tutkimusten tulokset, jotka viestittävät suomalaisten nuorten fyysisen ja henkisen hyvinvoinnin muutoksista huonompaan suuntaan.

Lasten ja nuorten ylipaino ja syömishäiriöt ovat lisääntyneet, oppilaat eivät koe viihtyvänsä koulussa, masennus- ja muut mielenterveyden oireet ovat yleistyneet, ja yhä nuorempien ikäluokkien tuki- ja liikuntaelimistön ongelmat ovat kasvamassa. Myös nuorten nukkumistottumukset ovat muuttuneet yhä huolestuttavammiksi.

Huomiotta ei sovi jättää myöskään kehityksestä kertovia havaintoja, joita on tehty puolustusvoimissa. Palvelukseen astuvien ikäluokkien kestävyyskunto on ollut jo vuosia laskeva.

Myös koululaisista äskettäin saadut tutkimustulokset viittaavat samaan suuntaan. Merkittävä osa varusmiespalvelukseen tulevista nuorista ei osaa myöskään uida eikä hiihtää.

Todettujen tutkimustulosten perusteella on välttämätöntä ottaa vastuu kehitysilmiöiden odotettavissa olevista kerrannaisvaikutuksista jo nyt. Asioihin voidaan vaikuttaa. Sanojen asemesta tarvitaan toimenpiteitä.

On selvää, ettei mikään yksittäinen lyhyen aikavälin toimenpide johda olennaiseen muutokseen. Muutokseen eivät johda myöskään minkään yksittäisen tahon ponnistelut.

Päätöksenteossa on tarve nähdä selkeästi liikuntakasvatuksen yksilölliset ja yhteiskunnalliset vaikutukset. On osattava erottaa uskomukset tiedoista, samoin kuin ohimenevät ilmiöt pysyvistä. On tarve määritellä terveyttä ja hyvinvointia edistävän suomalaisen liikuntakasvatuksen linja.

Tähän ei pystytty vielä vuonna 2004, eurooppalaisen liikuntakasvatuksen teemavuotena. Vuosi 2005 on puolestaan YK:n julistama liikunnan teemavuosi. On mielenkiintoista seurata, mitä tämä tarkoittaa esimerkiksi koulutusjärjestelmällemme.

Liikunta tiedetään erääksi terveyden ja hyvinvoinnin perustekijäksi. Tieto ei kuitenkaan aina tarkoita toimimista tuon tiedon mukaan.

Jostakin syystä ei koulutusjärjestelmämme sisällä uskalleta tehdä ratkaisuja istuvan elämäntavan ongelmiin vaikuttamiseksi. Suomen koululaitoksen liikunnan määrä on eurooppalaisiin maihin verrattuna eräs alhaisimmista.

Monilla aloilla tavataan puhua kansainvälisestä kilpailukyvystä. Koululaitoksen liikuntakasvatukseen panostamisessa Suomi on asettunut vapaaehtoisesti häntäpäähän.

Myös käynnissä olevassa opettajankoulutuksen tutkinnonuudistuksessa luokanopettajaopintojen kaikille yhteisen liikunnan määrä on kuihtumassa lähes olemattomiin.

Kaikilla luokanopettajilla tulee olla laaja-alaiset valmiudet ohjata lapsia ja nuoria esimerkiksi terveyttä ja hyvinvointia tukevien liikunnallisten valintojen tekemiseen. Toteutuuko tämä haaste myös tulevaisuudessa?

Kun arvioidaan eri yliopistojen uusimpia luokanopettajakoulutuksen opetussuunnitelmakaavailuja, on perusteltua olla huolissaan.

Koululiikunta on tämän päivän lapsia – huomisen aikuisia – varten. Tämä on koululiikunnan perusta. Liikuntakasvattajat ovat saaneet tämän perustehtävänsä toteuttamiselle usein henkistä tukea terveydenhuoltoalan ammattilaisilta.

Koska viimeksi mainitut eivät suoranaisesti osallistu yliopistolaitoksen tai koululaitoksen opetussuunnitelmaratkaisuihin, ovat terveys- ja hyvinvointinäkökulmat hautautuneet niin koululaitoksen kuin opettajankoulutuksen kehittämisessä "tärkeämpinä" pidettyjen asioiden alle.

Luokanopettajakoulutuksen kehittämisratkaisuissa yliopistot ovat itsenäisiä. Valtakunnallisesti on jo tehty merkittäviä suunnittelua rajaavia ratkaisuja (nk. VOKKE-projekti).

Keskeisin huoli on silti niissä kaavailuissa, joita luokanopettajakoulutuksessa ollaan tekemässä yliopistojen tasolla.

Liikunnan kuihduttamisratkaisuissa ei ole kyse vain opettajiksi opiskelevista, vaan ennen muuta suomalaisten lasten ja nuorten oikeudesta saada mahdollisimman laadukasta ja monipuolista liikuntakasvatusta teknistyvässä, luonnosta vieraantuvassa ja istuvaan elämäntapaan painottuvassa 2000-luvun alun suomalaisessa yhteiskunnassa.

liikunnan lehtori

Joensuun yliopisto

Savonlinnan opettajankoulutuslaitos

liikuntakasvatuksen professori

Turun yliopisto

Rauman opettajankoulutuslaitos

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi