Likaista ympäristöä on helppo paeta

Taas kerran olemme saaneet lukea surullisen uutisen Suomen merialueiden tilan heikkenemisestä (HS 19. 1.). Etenkin Suomenlahden tila on hälyttävä – siitäkin huolimatta, että kuormitus on vähentynyt viiden viime vuoden aikana.

Kyseessä ei ole vesistöissä tapahtuva luontainen vaihtelu, vaan perimmäinen syy on meissä itsessämme: kaikki ihmisen toiminta kuormittaa vesistöjä.

Mikä estää meitä korjaamasta toimintaamme? Miksi asiantuntijoiden viestejä ja ohjeita ei kuunnella?

Keskiajalla jätteet kipattiin kuulemma ikkunasta kadulle, ja kaupungit haisivat kilometrien päähän.

Ihailematta moista kunnallistekniikkaa voi sanoa, että menettelyssä oli tiettyä rehellisyyttä: oman kulutuksen haiseva kääntöpuoli kohdattiin itsekin, oman ikkunan alla, omassa kaupungissa.

Nykyaikaisen jätehuollon "kehitys" tarkoittaa käytännössä sitä, että jäte työnnetään enemmän ja enemmän ikään kuin maton alle. Roskapussi kiikutetaan säännöllisesti – ja kauniisti solmittuna – pihan roskikseen, tuohon kulutusyhteiskunnan kätevään mustaan aukkoon.

Jätevuori kasvaa kyllä jossain, mutta meidän ei tarvitse kohdata sitä. (Se todella peitellään maton alle, lahjaksi tuleville sukupolville, sillä se ei juuri maadu ilmattomassa tilassa.)

Savupiippujen pituudet ovat kasvaneet, ja ilma niiden lähinurkilla on puhtaampaa – ja saasteet ovat vastaavasti enemmän muiden silmillä.

Globalisaation myötä ostamamme tuotteet tulevat yhä kauempaa, ja tietoisuutemme tavaran ympäristövaikutuksista heikkenee. Pyykin- ja astianpesukoneet työntävät viemäriverkkoon fosforia ja typpeä – usein ilman, että näemme myrkkyliemistä vilaustakaan. Musta aukko on tässä tapauksessa liitetty kätevästi suoraan poistoletkuun.

Pöytähopea siis kiiltää, mutta muuten ollaan kuin Ellun kanat. Ympäristöongelmat todetaan, mutta niitä paetaan lomilla kirkkaammille vesille tai hohtavammille hangille, usein tuhansien kilometrien päähän – ja sotketaan lisää ympäristöä koko matkan varrelta.

Emme näe arkisten valintojemme vaikutuksia. Kyseessä ei ole pelkästään "subjektiivinen laimennus", eli se, että sysäämme kulutuksemme tuhoisia vaikutuksia kauemmaksi itsestämme, vaan myös "subjektiivinen jäljittämättömyys" näin syntyvässä yhteisessä sopassa.

Luonnontuhon kohdatessamme – sanomalehdessä tai soudellessa – emme tunnista siitä omaa osuuttamme emmekä niin ollen kykene mieltämään itseämme syylliseksi. Meillä ei ole palloa napakasti jalassa, vaan pikemminkin kaikki kaikkiin yhdistävä sitkeä, haiseva seitti.

Koiraa kannattaa kehua tai moittia heti, kun tilanne antaa aihetta. Jos palaa asiaan vasta myöhemmin, se ei ymmärrä, mistä palaute tuli.

Me ihmiset olemme samanlaisia. Siksi laskuissa on viivästyskorko ja marketin kärryissä lukko, joka nielaisee pantin. Ympäristövaikutuksia vähennettäessä vastaava keino on yksinkertainen – verotus.

Luonnon suojelemiseksi meidän ei toivottavasti tarvitse palata aikaan, jolloin pyykkivesiä kannettiin avannosta vuotavalla puusangolla tupaan. Olemme kuitenkin reiluja itsellemme ja ympäröivälle luonnolle, jos tunnustamme ne uhat, jotka liittyvät siihen vaivattomuuteen, jolla hankimme lisää kulutustavaroita ja jolla pääsemme jätteistämme eroon.

Tässä tunnustustyössä meitä auttakoon tieteellinen ja operatiivinen tutkimus, joka tuottaa subjektiivisten kokemusten (ja kokemattomuuksien) rinnalle tietoa ympäristötuhoista ja niiden järkevästä, yhteisestä korjaamisesta.

tekniikan tohtori

Espoo

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi