Maailman kriisejä ei voi seurata sivusta

Yleisradion aamu-tv:n toimittaja sanoi viime viikolla juttuaiheita esitellessään, että pikapuoliin ruoditaan taistolaisuutta 20 vuoden takaa. Samaan hengenvetoon hän toivotti hyvät huomenet kaikille juuri heränneille. Minulle jäi epäselväksi, oliko kyseessä tahaton yhdistelmä vai tarkoin harkittu juonto. Viisaasti sanottu joka tapauksessa.

Poliittisesta transsista herääminen saattaa vaatia jopa 20 vuotta. Ajan riento on kuitenkin nykyisin niin raju, että monen mielipiteet voivat muuttua tärkeissä asioissa paljon lyhyempänäkin ajanjaksona. Toivottavasti niin todella tapahtuu.

Suomen poliittista keskustelua on hallinnut viikkomäärin osallistuminen EU:n nopean toiminnan joukkojen operaatioihin. Niitä, jotka aikoinaan vastustivat Suomen EU-jäsenyyttä, on tietysti mukana torjumassa tätäkin hanketta.

Vastustus on perustunut kahteen pääväittämään, jotka ovat osaksi tai täysin harhaanjohtavia. On kauhisteltu, että nopea toiminta tarkoittaakin itse asiassa hyökkäämään hanakoita imperialistisia taisteluosastoja. Vielä hirmuisemmaksi on kuvattu sitä, miten suomalaisia varusmiehiä tulee vaarallisista operaatioista takaisin sinkkiarkuissa.

Jotta pahin väärinkäsitys tulee heti korjatuksi, on syytä korostaa, että suomalaiset nopean toiminnan joukot eivät koostu varusmiehistä vaan vapaaehtoisesti sitoutuneista ja koulutetuista.

Ja sitten taistelukyvyn kauhisteluun. Mihin on unohtunut se, että humanitaarisiin tehtäviin halukkaat ovat joutuneet vuosikymmeniä hengenvaaraan yrittäessään auttaa hädänalaisia ihmisiä?

Punaisen Ristin, YK:n ja kirkkojen avustustyöntekijät sekä myös ihmisoikeusrikoksista raportoineet toimittajat ja kuvaajat ovat toimineet kriisialueilla henkensä kaupalla.

Äärimmäiset riskit ovat usein estäneet heitä menemästä kriisialueille tai pakottaneet vetäytymään niiltä. Kun apu ja tieto eivät ole kulkeneet, tie väkivaltaisuuksiin ja ihmisoikeusrikoksiin on ollut mahdollisimman avoin.

EU:n nopean toiminnan joukkojen tarkoitus ei ole mennä verenhimo silmissä listimään keskenään sotivia aseellisia joukkioita, vaan estämään, että avuttomat ihmiset eivät joudu vainon kohteiksi.

Valitettavasti se ei onnistu pelkästään ruoka-avulla, oppikirjoilla eikä lääkärien ja sairaanhoitajien työllä.

Tarvitaan myös tehokkaaseen rauhan vakiinnuttamiseen ja puolustautumiseen tarkoitettuja koulutettuja sotilaita ja kalustoa.

On vastuullista muistuttaa tehostuvien kriisinhallintaoperaatioiden lisääntyvistä riskeistä. Nimenomaan lisääntyvistä siksi, että auttajat ovat aina tehneet rauhanturva- ja avustustyötä oman henkensä kaupalla.

Vastuullisuutta edustaa niin ikään operaatioihin tarvittavan oikeutuksen mahdollisimman tarkka ja riidaton määrittely.

Paras mandaatin antaja on YK, kunhan siihen yksinomaisesti vetoaminen ei tarkoita pyrkimystä romuttaa tehokasta toimintaa. Myös EU:n pitää voida antaa tarvittaessa mandaatti YK-periaatteilla.

Jos hädänalaisten puolustaminen vaatii ääritilanteessa taistelutoimia vainoajia vastaan, niin kenellä on kanttia sanoa, että katsellaan vain sivusta niin kuin ennenkin?

Balkanin runsaan kymmenen vuoden takaiset tapahtumat osoittivat, että kriisit voivat kehittyä sivistyneimpänä pidetyssä maanosassakin hallitsemattomiksi ja murtaa nopeasti humanitaaristen sääntöjen noudattamisen.

Kriisinhallinnan nopean toiminnan joukkoja vastustavien moraali ja todellisuudentaju heittävät komeasti kuperkeikkaa. Uskottavaa maailman hädästä huolehtimista ei voi viipaloida laskelmoiduksi taktikoinniksi.

Varsinkin päätöksentekijöiltä on syytä edellyttää kykyä lukea maailman tilanteita johdonmukaisesti. Pystyväthän uutisia kuluttavat tavalliset ihmisetkin siihen ihan arkijärjellä – ilman huippukoulutusta ja korkeita asemia.

Kaiken tämän sanominen ei ole keidenkään suiden tukkimista, sillä vapaassa maassa on toki täysi oikeus jatkaa älyllisen epärehellisyyden julistamista.

Toivottavasti riittää kuitenkin myös niitä, jotka jaksavat korjata edes räikeintä ja pahiten harhaanjohtavaa populismia. Ja toivottavasti kriisinhallinnan lapset eivät mene kansankiihotuksen samean veden mukana.

toimittaja

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi