Miksi yliopistoja rasitetaan tarpeettomilla hankkeilla?

Viime aikoina on ollut muodikasta moittia yliopistoja tehottomuudesta, huonosta laadusta, heikosta kansainvälisestä kilpailukyvystä, kehnosta johtamisesta, vääränlaisista pääsykokeista, ei-kannustavasta palkkausjärjestelmästä ja jähmeästä byrokratiasta. Listaa voi jatkaa.

Yllä olevat syytökset on luettavissa hiukan vaihtelevin äänenpainoin esitettyinä vaikkapa Evan raportista tai selvitysmies Jorma Rantasen opetusministeriölle tekemästä selvityksestä. Molemmat ilmestyivät viime vuoden lopulla.

Yliopistoihin kohdistuva hyökkäys vaikuttaa vähintäänkin oudolta. Mistä siinä oikein on kysymys? Katsotaanpa vähän ympärillemme.

Suomalainen perusopetus sijoittuu jatkuvasti mitalisijoille kansainvälisissä vertailuissa, samoin koko yhteiskunta lahjonnan ja korruption vähäisyyden suhteen. En ole kuullut valituksia myöskään suomalaisen terveydenhoidon henkilökunnan koulutuksen jälkeenjääneisyydestä, pikemminkin päinvastoin.

Näiden alojen asiantuntijat koulutetaan pääosin suomalaisen korkeakoululaitoksen toimesta. Tuloksena on kansainvälisesti asiaa arvioiden korkean ammattitaidon omaavia ja eettisesti virkoihinsa sitoutuneita ammattilaisia.

Kun tähän vielä lisätään se, että kymmenessä vuodessa (1992–2002) yliopistojen opiskelijamäärät ja maisteritutkintojen määrät ovat lisääntyneet 39 prosenttia samalla kun opetushenkilökunnan määrä on jopa vähentynyt prosentilla, näyttävät syytökset lähinnä ideologisilta.

Kyseessä näyttää olevan yliopistojen kohdalla aivan sama markkinaideologinen hyökkäys, joka on kohdistunut koko julkiseen sektoriin. Jotta hyökkäys olisi uskottava, pitää vihollinen ensin demonisoida.

Oudoin piirre asiassa on se, että opetusministeriö on ottanut paikkansa tämän hyökkäyksen etulinjassa ja asettunut yhden kapean sidosryhmän asiamieheksi.

Tämän myös tehottomaksi väitetyn tsaarinaikaisen viraston virtaviivaistamistoimissa onkin tehty todella paljon. Laadunarviointijärjestelmiä rakennetaan, palkkausjärjestelmää uudistetaan, tulosbudjetointiin on siirrytty, opetussuunnitelmia muokataan eurooppalaiseen kuosiin ja kansainvälisiä maisteriohjelmia pystytetään. Tätäkin listaa voi jatkaa.

Melkoinen osa hankkeista perustuu yliopistolle kovin vieraaseen logiikkaan, ja osa hankkeista on taas lähinnä näennäispuuhastelua. Kaikkia yhdistää kuitenkin yksi piirre: ne lisäävät juuri sitä byrokratiaa, jota pidetään yliopistojen helmasyntinä ja josta yliopistot luvataan vapauttaa.

Useimpien hankkeiden logiikka noudattaa seuraavaa kaavaa. Hanketta valmistellaan työryhmissä tai selvitysmiesten toimesta. Sitä koordinoimaan perustetaan jokaiseen yliopistoon projektisihteeri tai -johtaja, joka puolestaan valvoo, että vähintään jokaiseen tiedekuntaan tai laitokseen perustetaan vastaava työryhmä.

Näiden ryhmien tehtävänä on keskushallinnon ohjeiden mukaisesti valmistella yksikkökohtaiset opetussuunnitelmat, kansainväliset maisteriohjelmat tai laadunvarmistusjärjestelmät.

Jokainen hanke työllistää jokaisessa yksikössä helpostikin toistakymmentä ihmistä vuodesta toiseen. Pienissä laitoksissa kaikki joutuvat mukaan useampiin työryhmiin.

Kaikki tämä aika on pois itse perustehtävästä eli tutkimuksesta ja siihen perustuvasta opetuksesta ja sen valmistelusta.

Lisäksi rakennetaan täysin uutta ja yliopistolle peräti vierasta lähiesimieskoneistoa uuteen palkkausjärjestelmään siirtymisen tarpeisiin.

Kyseessä on uusi byrokraattinen työnjohtotaso, jonka tehtävänä on käydä vuosittaisia kehittämis-, vaativuus- ja tasoarviokeskusteluja kaikkien alaisten kanssa. Näitä alaisia on noin 19 000, ja uusia "työnjohtajia" lienee tuhansia.

Ammattijärjestöt on houkuteltu hankkeeseen mukaan lupaamalla kaikille palkankorotuksia, mutta todennäköisesti tuloksena on lähinnä imagonrakennusta, kuten esimerkiksi Turun yliopistossa UPJ-koulutusta (uusi palkkausjärjestelmä) vetävä "johtajuus- ja yhteisövalmennuksen koulutuspäällikkö" on suorasanaisesti todennut (YT 1/2005).

Kaiken lisäksi uuden tulosbudjetoinnin ohjaamina laitoksilla pyörii jatkuva projektitehtailu, ja onnistunut hanke tuo aina mukanaan perustasolle myös lisää taloushallinnon työtä. Yhtälö alkaa käydä kerrassaan mahdottomaksi.

Ongelmana ei ole kuitenkaan pelkästään näiden hankkeiden tuoma täysin kohtuuton lisätyö vaan erityisesti niiden sisältö, joka perustuu markkinoiden voitonmaksimointiajattelulle, ei sivistyksen ja tiedon lisäämiselle.

Kun uudistukset koetaan toteuttajaportaassa joko hyödyttömiksi tai peräti haitallisiksi, alkaa niiden legitimiteetti murtua, mikä koskee myös niitä tehtailevaa keskusvirastoa, opetusministeriötä.

Yliopisto on kieltämättä erikoinen laitos. Tätä ei ministeriössä enää näytä ymmärrettävän. Yliopistoihin hakeutuu töihin ihmisiä, jotka usein asettavat muut arvot kuin rahan ansaitsemisen ensimmäiseksi päämääräksi.

Nämä arvot voivat olla tieteen tekeminen, työn autonomia tai tiedon jakaminen. Tai yksinkertaisesti tiedonjano. Kaikki asioita, joita on hyvin vaikea mitata ja hallinnoida lyhyellä aikavälillä.

Kieltämättä yliopisto on kiusallinen tapaus nykyisille markkinaideologeille: paikka, jossa ihmiset ovat valmiit tunteja laskematta tekemään kansainvälisesti arvioituna korkeatasoista työtä ilman esimiesvalvontaa ja suhteellisen vaatimattomalla palkalla.

Ilmeisesti tällainen järjestelmä on nykyiseen "tulos ja ulos" -markkinakulttuuriin sopimaton ja siksi yliopistokulttuuria on muutettava ja yliopistot alistettava virkamiesten välittömään valvontaan, mikä muuttaa kentän valtasuhteet pysyvästi virkakoneiston eduksi.

Paisuvan virkakoneiston etuja uudistukset epäilemättä palvelevatkin, mutta se tuskin on sama asia kuin yliopiston ja yhteiskunnan kokonaisetu.

professori

Turun yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi