Millä edellytyksillä ihmisarvon etiikka olisi pelastettavissa?

Ihmisarvon etiikalla on taustansa sekä juutalais-kristillisessä uskossa ihmiseen Jumalan kuvana että maallistuneessa valistusfilosofissa.

Tuskin koskaan on ihmisarvon etiikkaa eletty laajamittaisesti todeksi. Yksi sen pahimmista kriiseistä oli joka tapauksessa toinen maailmansota.

Tätä seuranneina vuosikymmeninä ihmisarvon etiikka koki suhteellisen kukoistuskauden, joka ilmeni muun muassa YK:n ihmisoikeusjulistuksessa ja hartaudella rakennetuissa hyvinvointijärjestelmissä.

Globaalin kapitalismin maailmassa ihmisarvo on jälleen painunut marginaaliin. Nähdäkseni aika on kypsynyt ihmisarvon etiikan elvytysyrityksille. Kenties ei ole vielä todettava, Sinikka Nopolan sanontaa siteeratakseni, että "se on myähästä ny".

Viime vuosikymmeninä ihmisarvon etiikka ei ole ollut erityisen trendikästä.

Ensinnäkään se ei ole näyttänyt sopivan yhteen etiikan yhteisöllisyyttä korostavan suuntauksen kanssa.

Jos etiikka on olennaisesti yhteisösidonnaista, ei mikään yleinen ihmisarvon tai ihmisyyden etiikka ole yksioikoisesti ajatellen edes mahdollista.

Toiseksi voidaan todeta, etteivät yleisen moraalin puolustajatkaan ole erityisemmin innostuneet ihmisarvon käsitteestä.

Nykyuniversalistit ovat usein olleet epäluuloisia sen uskonnollis-metafyysisen taustan suhteen. Kaikille perusteltavissa olevan moraalin tulisi olla selkeästi maallista järjen käyttöä.

Varsinkaan julkisen moraalin ei (oletettavasti) tulisi ollenkaan nojata uskonnollisluontoisiin käsityksiin ihmisen todesta, perimmäisestä arvosta.

Kolmanneksi ihmisarvon etiikka on jäänyt jalkoihin suhteessa eläinten oikeuksien etiikkaan. Epäilemättä onkin ollut tarvetta kiinnittää huomiota eläinten kärsimyksiin tehokkuusyhteiskunnan puristuksissa.

Jos kritiikin kohteena on kuitenkin ylikuumentunut tehokkuusyhteiskunta, on tässä paljon yhteistä ihmisarvon etiikan kanssa. Toisaalta olisi kai joka tapauksessa haihattelua, jos vaatisimme paviaanien ja muiden eläinten kohtelua täysin samanarvoisina ihmisten kanssa.

Viime vuosikymmeninä on vallalla ollut myös trendi, jossa oikeudenmukainen yhteiskunta pyritään toteuttamaan ennen kaikkea sopivia kannustinjärjestelmiä laatimalla. Tämä on osaltaan vaimentanut tulo- ja varallisuuserojen kasvua koskevaa kritiikkiä.

Vähitellen on kuitenkin käynyt selväksi, etteivät kannustinjärjestelmien virittelijät kykene tällä menolla luomaan kunnollisia edellytyksiä ihmisarvoiselle elämälle.

Kenties reippaasta talouskasvusta on putoillut murusia vähäosaisillekin, mutta samalla näyttää väljyys kadonneen lähes kaikkien ihmisten elämästä.

Yhä useampi työntekijä kokee joutuneensa työpaikallaan vain tuloksentekovälineeksi. Juha Siltala on ollut ahkera muistuttamaan tästä.

Samansuuntaisesti on Oxfordin yliopiston professori Gerald Cohen ollut ahkera muistuttamaan, että vain menetelmiä koskeva oikeudenmukaisuusajattelu on harhaanjohtavaa.

Perustuslaeissa ja muissa korkean tason dokumenteissa kajahtelevat tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden julistukset osoittautuvat pahanlaatuiseksi ideologiaksi, jos niitä ei tue sovelias lopputuloksen tasa-arvoisuutta huomioiva etiikka.

Jälkimmäisen tueksi tarvitaan myös yhteisöllistä ja yksilöllistä hyveellisyyttä. Tukea tasa-arvon hyve-etiikalle tämä entinen Marxin puolustaja löytää loppujen lopuksi juuri kristinuskosta.

Ihmisarvon etiikan nousuun vaikutti aikanaan ilmeisen olennaisesti toisen maailmansodan hirveyksien toteaminen.

Viime aikoina ihmisoikeuksien ja ihmisarvon puolustajat ovat taas nostaneet näitä käsittelyyn kuten monia muitakin 1900-luvun moraalisia katastrofeja. Jonathan Gloverin Ihmisyys – 1900-luvun moraalihistoria on tyylilajin malliesimerkki.

Oman aikamme kauheudet eivät sittenkään ole (vielä) olleet niin totaalisia, että ne väistämättä nostaisivat ihmisarvon ja ihmisoikeuksien moraalin etusijalle.

Itsekkyyden kulttuuria suosivan tehokapitalismin rajut ongelmat ja riskit nähdään kyllä monin paikoin.

Ne toteutuvat kuitenkin pääosin toisaalla, kolmannessa maailmassa. Siten niiden ravisuttava voima jää melko rajalliseksi.

Globaalit kapitalistit eivät myöskään näytä olevan erityisen huolissaan siitä, että nouseviin teollisuusmaihin saataisiin järjestettyä ihmisarvoiset työolot.

Nykyisin ei toivottavasti ole missään aivan suoranaisia keskitysleirejä. Sen sijaan taloudelliselle eliitille voittoa jauhavat pakkotahtisiksi kilpailutetut työpaikat, eräänlaiset pikatyöleirit, näyttävät muodostuneen yhdeksi aikaamme leimaavaksi ilmiöiksi (työttömyyden ohella).

Millä edellytyksillä ihmisarvon etiikka voisi nykyisin olla pelastettavissa? Ensinnäkin sen tulisi olla riittävän monipuolista.

Sen olisi oltava riittävän yhteisöllistä ja vihreää, eikä se saisi supistua vain yhteiskunnallisten järjestelmien virittelyksi.

Ihmisarvon etiikka ei nähdäkseni saisi myöskään sulkeutua uskonnollisilta katsomuksilta. Varsinkin kristinuskolla näyttäisi olevan sille vielä paljon tarjottavaa.

Toiseksi on muistettava ihmisarvon etiikan hauraus. Aidot uudistukset parempaan ovat usein todella haastavia. Epäonnistumisia tulee kaikille. Kuitenkin sekä Karl Popper että Pikku G ovat sanoneet omilla kielillään: virheistä voi oppia.

teologian lisensiaatti

teologisen etiikan ja

sosiaalietiikan tutkija

Helsingin yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi