Mistä tunnistaa laadukkaan päivähoidon?

Aila Ronkanen vaatii keskustelua laadukkaasta päivähoidosta (HS 1. 5.). Hän kirjoittaa: "Nyt kun tämä asia sivuutetaan, jää käsitys, että päivähoito on laadukasta."

Päivähoidon laatua arvioitaessa huomio on kiinnitettävä puitteisiin, prosessiin, ja vaikuttavuuteen. Suomessa keskustelu junnaa puitetekijöissä ja juuttuu ryhmäkokoon.

Ryhmäkoko on yksi tärkeä laadun kriteeri, mutta ei ratkaise kaikkia pulmia. Aikuisten lisääminen ei aina paranna laatua eikä ryhmien pienentäminen tee kaikista taitavia.

Vaikuttavuustekijät sivuutetaan Suomessa hyvässä ja pahassa. Suomessa lapset tosin säästyvät turhalta testaamiselta mutta toisaalta uskotaan toiveikkaasti, että esimerkiksi maahanmuuttajataustaiset lapset oppivat suomen kielen nopeasti vertaisryhmässä.

Kun sitten rohkaistutaan testaamaan, lasten osaamisessa havaitaan vakavia puutteita. Silti ei aina tunnisteta, mitä aikuiset voisivat tehdä päivien, viikkojen, kuukausien ja vuosien kuluessa lapsen kielen oppimisen hyväksi perushoidon, vapaan ja ohjatun toiminnan tilanteissa.

Asiakastyytyväisyyskyselyjen tulokset riittävät Suomessa vakuuttamaan, että kaikki on hyvin ja päivähoito huippulaatua. Ikävä kyllä, asiakastyytyväisyys on aivan liian karkea mittari, kun halutaan arvioida päivähoidon laatua kattavasti.

Ensiksi vanhemmat tietävät päiväkodin toiminnasta vähän. Toiseksi heillä ei useinkaan ole vertailukohtaa eikä siis käsitystä siitä, mitä korkeatasoinen varhaiskasvatus todella voisi olla.

On arvioitava myös prosessia. Tämä tarkoittaa sitä, että huomio kiinnitetään lapsen kokemukseen. Ronkanen perää asiantuntijoilta rohkeita kannanottoja ja konkreettista laadun määrittelyä.

Lapsen kannalta laadun olennainen tekijä on aikuisen ja lapsen välinen lämmin ja pysyvä vuorovaikutussuhde. Sensitiivinen aikuinen on herkkä tunnistamaan lapsen tunnetiloja sekä sanallisia ja sanattomia aloitteita. Hän käyttää hyväkseen päivittäin tarjoutuvat tilanteet, joissa voi huomioida yksittäisen lapsen tarpeet.

Pätevä aikuinen hyödyntää myös pienempiä ja suurempia lapsiryhmiä. Liikuntaleikeissä tarvitaan paljon lapsia. Syntymäpäiviä on hauska viettää koko ryhmän voimin.

Taitava aikuinen rikastuttaa lapsen toimintaa ja antaa tilaa lapsen oma-aloitteiselle leikille ja muille toimille sopivassa suhteessa. Esimerkiksi huomatessaan lasten olevan kiinnostuneita majan rakentamisesta hän tarjoaa heille kunnon välineet majojen rakentamiseen. Tällainen aikuinen kehottaa lapsia myös pyytämään tarvitsemaansa leikkimateriaalia.

Kuluvan vuoden aikana olen kymmenkunta kertaa havainnoinut lapsia kuvataidetuokioiden aikana. Lasten äärimmäinen keskittyminen synnytti suorastaan hartaan tunnelman. Tämä saa kysymään, miksi päiväkodeissa niin harvoin tarjotaan mahdollisuuksia esimerkiksi maalaamiseen tai luonnon savella muovailuun. Miksi monessa päiväkodissa on niin vähän lasten työn jälkiä?

Kaikki ei ole kiinni rahasta tai ryhmäkoosta. Peipponen laulaa ja kevätpiippo kukkii ihan itsekseen, mutta aikuisen tehtävänä on kiinnittää lapsen huomio luonnon heräämiseen. Kun harjaantuu taitavaksi kertojaksi, voi tukea lapsen eettistä kasvatusta, vahvistaa mielikuvitusta ja edistää kielen oppimista.

Leikki- ja oppimisympäristön rakentaminen, ylläpitäminen ja uudistaminen ovat olennainen osa varhaispedagogiikkaa. Monessa päiväkodissa tämä kuitenkin laiminlyödään joko osaamisen, ajan tai motivaation puutteen vuoksi.

Moni päiväkodin vaelteleva lapsi on yksinkertaisesti ikävystynyt aneemisessa ympäristössä, jossa vaihtoehdot ovat vähissä ja pitkäkestoisen leikin rakentaminen on vaikeaa.

On rohjettava puhua päiväkotien tasoeroista, joita ei voi selittää esimerkiksi lasten taustoilla vaan aikuisten osaamisella. Yhdessä alle kolmivuotiaiden lasten ryhmässä kukaan aikuinen tai lapsi ei sitoudu kahta minuuttia pitempään mihinkään, toisessa päiväkodissa samanikäiset lapset leikkivät innokkaasti puoli tuntia samaa leikkiä. Lapset eivät ole sen enempää semmoisia kuin tämmöisiäkään, mutta aikuiset toimivat eri tavoin.

Suomessa päivähoidon sisällöllistä toteuttamista ohjataan ja arvioidaan löysästi. Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet (2003) lähtee liikkeelle suomalaisen varhaiskasvatuksen yhtenäistämisestä ja laadun nostamisesta. Se kertoo silti hyvin vähän siitä, mitä aikuisten pitäisi päiväkodeissa (ja perhepäivähoidossa) tehdä.

Kuvaavaa suomalaiselle päivähoidolle on se, että tekeminen ja tekemättä jättäminen riippuvat pitkälti yksittäisten päiväkotien yksittäisistä työntekijöistä. Parhaat päiväkodit kukoistavat taitavien ja motivoituneiden työntekijöiden varassa, huonoimmissa rima lasketaan matalalle.

Päiväkodin johtajia kuormitetaan yhä uusilla tehtävillä. Alaisten pedagogisesta ohjauksesta on helpompi luopua kuin laatumappilomakkeiden täyttämisestä. Myös muu henkilökunta jää helposti koukkuun toiseksi ja kolmanneksi tärkeimpään.

Aika uusiin tehtäviin ulosmitataan lapsilta. Laadukkaassa päivähoidossa päähuomio on silti edelleen kiinnitettävä lasten kanssa toimimiseen.

Yhä varhaisempi lasta kuormittava harrastuttaminen pitkien päiväkotipäivien jälkeen lienee osittain seurausta siitä, että liikuntaan, musiikkiin, kuvataidekasvatukseen, käsityöhön ja draamaan on monessa päiväkodissa mahdollisuuksia vain satunnaisesti.

Tyytyminen vähään on väärää nöyryyttä. Lasten päivähoitoon investoidaan niin paljon, että siltä on lupa vaatia muutakin kuin hyvää perushoitoa ja vanhempien kanssa tehtävää korvaamatonta yhteistyötä.

lehtori

Soveltavan kasvatus-

tieteen laitos

Helsingin yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi