Miten kuvien väkivaltaan tulisi opettajana suhtautua?

 Luin hämmentyneenä Helsingin Sanomien (1. 11.) juttua Annantalon kauhutyöpajasta, jossa yhdeksäsluokkalaiset saivat tehdä pehmoleluille mitä tahansa välineinään muun muassa sakset ja tekoverta.

Eräs kuvailtu työ oli oppilaan Johanna Tukiaiseksi ristimä nalle, jolta oppilas oli leikannut jalkovälin auki ja tuhrinut sen tekoverellä selittäen, että Ilkka Kanerva on raiskannut Tukiaisen. Työpajan vetäjä Anne Rossi-Horto piti toimintaa terapeuttisena ja voimauttavana.

Pidin kirjoituksessa kuvailtua työpajaa vastenmielisenä sekä väkivaltaa ja tunnekylmyyttä normalisoivana. Todellisten ihmisten mukaan nimettyjen nukkejen viiltely on mielestäni loukkaava teko, jollaista kasvattajan ei pitäisi oppilaille sallia – saati innostaa siihen.

Työpaja ehkä totuttaa ja turruttaa 14–15-vuotiaita nuoria kulttuurissamme esiintyvään henkiseen ja fyysiseen julmuuteen, mutta onko tällainen oppiminen tavoiteltavaa?

Yläkoulun kuvataideopettajana tunnustan toisaalta, että minulla ei ole riittäviä välineitä oppilaiden väkivaltafantasioiden kohtaamiseen. Voin kuvitella leimautuvani tiukkapipoiseksi kauhistelijaksi, kun huolestun jo piirretyistä verta tihkuvista kidutuskuvistakin.

Toivoisinkin muiden kasvatusammattilaisten mielipiteitä siitä, miten kuvien väkivalta on kouluissa kohdattava. Onko väkivaltafantasioiden tuottaminen voimauttavaa, suotavaa vai vahingollista?

kuvataideopettaja

Kirkkonummi

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi