Olisiko hyvinvointipalveluista vientiin?

Suomalaisella hyvinvointimallilla on tutkimusten mukaan kansalaisten vankka tuki. Hyvinvointipalveluja arvostetaan ja niiden turvaamisesta ollaan valmiita myös maksamaan.

Nykyinen ns. hyvinvointimalli koetaan saavutetuksi eduksi ja sellaiseksi kivijalaksi, että vähäisetkin muutokset palvelutarjonnassa johtavat rajuun muutosvastarintaan.

Pienikin kiristyksen miettiminen tarjonnassa yleistetään helposti koko hyvinvointiyhteiskunnan alasajoksi, romuttamiseksi.

Tästä ei kuitenkaan ole kysymys. Toisaalta liika tyytyväisyys estää helposti näkemästä edes lähitulevaisuuteen.

Meidän on uskallettava kysyä, riittävätkö voimavaramme jatkossa ylläpitämään nykyistä palvelutasoa ja laatua.

Meillä Suomessa suuri osa hyvinvointipalveluista tuotetaan julkisella sektorilla. Näiden rahoitus on onnistunut tähän mennessä suhteellisen hyvin, koska väestön ikärakenne on ollut oikea ja kansantalouden tuottavuus on noussut.

Jatkossa julkisten hyvinvointipalvelujen rahoituspohja murenee kuitenkin samanaikaisesti kahta kautta.

Väestön ikääntyminen vähentää kansantalouden tuotantoa ja veropohjaa. Ja samalla ikääntyminen kasvattaa merkittävästi julkisia eläke- ja hoivamenoja.

Myös veronkevennykset heikentävät julkisen talouden tasapainoa, vaikka niiden työllisyys- ja kasvuvaikutukset otetaan huomioon.

Miten voimme saada väestön ikääntymisestä johtuvan eläke- ja hoivamenojen kasvun ja verotulojen laskun yhtälön tasapainoon?

Tärkein asia on riittävä talouskasvu. Se tuottaa ne voimavarat, joilla yhteiskunnan tarjoamat hyvinvointipalvelut tuotetaan ja rahoitetaan. Tämä edellyttää, että yritystoiminnalle ei aseteta kilpailukyvyn kannalta kohtuuttomia rasitteita ja että pääomien sijoittamista ja kertymistä suositaan.

Mutta voisiko julkinen sektori tehdä myös muuta? Lähivuosina edessä oleva suurten ikäluokkien siirtyminen eläkkeelle vähentää kuntien työvoimaa radikaalisti.

Kuntasektorilla on tällä hetkellä työntekijöitä runsaat 425 000. Arvioiden mukaan näistä noin 150 000 jää eläkkeelle seuraavien kuuden vuoden kuluessa. Kuntasektorille tämä on toisaalta uhka, mutta ennen kaikkea mahdollisuus.

Uudessa tilanteessa myös palvelujen tuotantotapojen tulee uudistua. Tavoitteena tulee olla entistä laadukkaampi ja kustannustehokkaampi palveluverkosto, joka on mahdollista luoda yhteistyöllä yksityisen ja kolmannen sektorin kanssa.

Käytännössä tämä merkitsee uudenlaista ja ennakkoluulotonta ajattelua siitä, miten hyvinvointipalvelut jatkossa tuotetaan.

Yksityistä sektoria tarvitaan uusien toimintatapojen ja innovaatioiden luomiseen, palvelujen tuotteistamiseen ja markkinointiin.

Ratkaisevaa on myös uuden teknologian hyödyntäminen palvelutuotannossa ja tuottavuuden parantamisessa.

Lisäksi nykyistä suuremmat panostukset hyvinvointipalvelualojen opetukseen, tutkimukseen ja tuotekehitykseen ovat välttämättömiä.

Vain julkisen ja yksityisen sektorin yhteistyöllä saadaan aikaan riittävän kokoisia ja kilpailukykyisiä suomalaisia yrityksiä, jotka pystyvät kilpailemaan myös ulkomaisen palvelutuonnin kanssa.

Ja kun uudistamisen vauhtiin päästään, niin miksei tähtäimenä olisi tehdä hyvinvointipalveluistamme korkeatasoisia ja laadukkaita vientituotteitakin? Kysyntää tulee varmasti olemaan muun muassa uusissa, nopeasti vaurastuvissa EU-maissa ja ikääntyvässä Euroopassa.

Hyvinvointipalvelujen viennissä on pitkälti kysymys asiantuntemuksen ja teknologian viennistä.

Monet terveys- ja hoivapalvelut ovat hyvin tietointensiivisiä ja edellyttävät uuden teknologian hyödyntämistä.

Suomalaisille hyvinvointipalveluja tuottaville yritykselle kansainvälistymisen perustana olisikin toimintatavan, brandin tai palvelukonseptin hyödyntäminen monilla markkinoilla yhtä aikaa ja näin saavutettavat skaalaedut.

Hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden vaihtoehtoisia polkuja tästä eteenpäin on tasan kaksi.

Vähemmän houkutteleva vaihtoehto on kurjistumisen tie, jossa julkisia palveluja karsitaan, ei panosteta palvelujen kehittämiseen, innovaatioihin eikä teknologiaan ja tyydytään alhaiseen tuottavuuteen ja julkisten palvelualojen heikkoon kasvuun.

Toisena kunnianhimoisena vaihtoehtona on määrätietoinen panostus julkisten palvelujen tuotantotapojen uusimiseen, teknologian hyväksikäyttöön ja tuotekehitykseen sekä tähän tähtäävään yritystoimintaan.

Nämä voidaan tehdä lukuisilla erilaisilla yhteistyömalleilla julkisen hallinnon ja yksityisen sektorin (mukaan lukien kolmas sektori) välillä. Perusvalinta näiden vaihtoehtojen välillä vaatii rohkeita päätöksiä.

Valinta ei tule olemaan helppo, mutta se on pakollinen. Työntekijöiden eläkkeelle siirtyminen, vanhenevan väestön palvelutarpeen kasvu sekä maailmalta tuleva kansainvälinen kilpailu eivät ole meidän päätettävissämme.

kauppat. maist.

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi