Omasta terveydestään pitäisi ottaa vastuuta

Pääkirjoituksessa käsiteltiin (HS 8. 1.) terveydenhuollossa esiintyväksi väitettyä sosiaaliryhmien välistä epätasa-arvoa, vaadittiin tilanteen korjaamista ja myös esitettiin ajatuksia mahdollisista korjaavista toimenpiteistä.

Asiasta on viime vuoden aikana käyty julkista keskustelua myös tässä lehdessä.

Tutkimusta tai edes syvällisempää analyysia syy-yhteyksistä ei sen sijaan ole esitetty. Johtopäätökset tuntuvat kovin yksinkertaistavilta, niin myös pääkirjoituksessa.

Ihmisen terveyskäyttäytymiseen tai sairastavuuteen ei kovin helposti vaikuteta terveydenhuollon toimintatapoja tai organisaatiota muuttamalla tai edes lisäämällä terveydenhuollon resursseja voimakkaasti.

Sairauksia hoidetaan kaikkein parhaiten kokonaan niitä välttämällä tai vähentämällä niiden esiintymistä ja vaikutuksia. Valitettavasti esimerkiksi terveyskeskusten ennalta ehkäisevä kansanterveystyö on lähes karsittu pois laman jälkeen. ta ja saavutettavuudesta, vaan pikemminkin toisaalta ylipäätänsä hoitoon hakeutumisesta – kuten Arja Leppänenkin totesi, ja toisaalta hoitoon osallistumisesta ja sitoutumisesta. Vasta silloin saadaan aikaan suotuisia terveysvaikutuksia.

Vaikuttaminen omaan terveyskäyttäytymiseen ennalta ehkäisevän terveysneuvonnan (eli primaariprevention) sanomaa omaksumalla, vaihtelee yksilöiden välillä suuresti, mutta ilmeisesti vielä enemmän sosiaaliryhmien välillä.

Myös kokonaisvaltaisessa sairaanhoidossa ( eli sekundaaripreventiossa) hoito-ohjeiden, lääkityksen ja etenkin muiden terveyttä edistävien neuvojen noudattaminen vaihtelee suuresti.

Tämä siitä huolimatta, että lääkärit ja muut terveydenhuollon ammattilaiset kohtaavat jokaisen potilaansa yhtä osaavasti, eettisesti ja muutenkin yksilöä kunnioittaen.

Potilaan, ja välillisesti myös yhteiskunnan, saama hyöty ei johdu vain terveydenhuollon potilaalle tarjoamasta hoidosta, vaan nimenomaan myös potilaan omista, yksilökohtaisista eroista sen vastaanottamisessa ja toteuttamisessa.

Tosin lääkäreiden ja muiden terveysammattilaisten koulutuksessa on paneuduttava vielä paremmin terveysneuvonnan toteuttamiseen.

Yksisuuntaisesta terveysvalistuksesta, jopa terveysterrorismista, on siirryttävä dialogiin perustuvaan terveysvaikuttamiseen (health counselling), joka huomioi yksilön kunnioittaen hänen näkemyksiään, tavoitteitaan ja kykyjään.

Näin toimien epämotivoitunutkin saadaan motivoituneeksi ja vähitellen myös muuttamaan terveyskäyttäytymistään. Se vaatii terveysammattilaiselta enemmän ammattitaitoa, tahtoa ja aikaa, mutta samalla oma työ tuntuu paljon palkitsevammalta.

Erot sekä yksilöiden että eri sosiaaliryhmien sairastavuudessa ja kuolleisuudessa, johtuvat monitekijäisesti niin geneettisestä ja sosiaalisesta perimästä kuin kunkin kansalaisen koulutuksesta, työn ja elämän kokonaisrasituksesta, sosiaalisesta tuesta jne.

Hyvin keskeisesti vaikuttavat toisaalta yksilön kyvyt elämänsä hallintaan, ja toisaalta mihin tavoitteisiin elämällään pyrkii. Nämä seikat vaikuttavat vahvasti yksilön terveyteen ja käyttäytymiseen.

Näihin seikkoihin pystytään vaikuttamaan vain kokonaisvaltaisella yhteiskunta-, talous- ja terveyspolitiikalla, joka tukee ja lisää yksilön toimintakykyä ja antaa hänelle paremmat valmiudet kantaa vastuuta omasta turvallisuudestaan, tulevaisuudestaan ja myös omasta terveydestään.

Terveydenhuollon ammattilaiset hoitavat potilaansa hyvin ja tasa-arvoisesti niukkojenkin resurssien vallitessa.

Yksilön tulee olla sen verran kiinnostunut omasta terveydestään, että hän ensin edes hakeutuu terveydenhuollon palvelujen piiriin, ja sen jälkeen on motivoitunut ennalta ehkäiseviin toimenpiteisiin ja toisaalta osallistumaan aktiivisesti omaan hoitoonsa, etenkin vaikuttamalla omiin epäterveellisiin tottumuksiinsa.

yleislääketieteen erikoislääkäri

työterveyslääkäri

Tammisaari

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi