Pehmoleluja voisi rikkomisen sijaan korjata

 Helsingin Sanomissa oli 1. 11. koko sivun kertomus siitä, mitä teini-ikäiset nuoret koulussa tekevät taidekasvattajan opastuksella: hajottavat pehmoleluja.

Jutussa haastateltujen nuorten yliampuvat kommentit ja teot kertonevat osin siitä, että he tiesivät pääsevänsä julkisuuteen. Piti olla rempseän kovis – sitähän kauhistellaan!

Osa naurahteluista oli varmasti hämmennystä. Onhan lähes jokaisen rakas lapsena ollut pehmolelu, ja näkyypä niitä nytkin jopa nuorilla aikuisilla selkärepuissaan tai kännyköissä. Tätäkö rakasta lelua – vaikka lelut nyt olivatkin toisten hylkäämiä – pitäisi käsitellä kovasti?

Kasvatustapahtuman ohje oli: Kamalaa on tapahtunut, päättäkää mitä pientä tai suurta "kamalaa" teette.

Tätä sitten kutsutaan voimaannuttavaksi kasvatukseksi, jota opetusministeriö tukee. Toki ymmärsin, että Taikalamppu-hanke sisältää monia muitakin hankkeita.

Olen ollut kahdeksan vuotta Euroopan neuvoston kidutusta vastustavan, nöyryyttävää ja alentavaa kohtelua ennaltaehkäisevän komitean jäsen. Tutkimme ihmisten kohtelua vankiloissa, poliisiasemilla, mielisairaaloissa, pakolaiskeskuksissa ja lasten- sekä vanhustenhuoltolaitoksissa.

HS:n jutun luettuani ihmisten – työntekijöiden – osaamat monenlaiset kidutus- ja halventamiskeinot palasivat mieleeni.

Kidutusta ja kauhuako on tarkoitus koulussa kulttuurin hengessä levitellä? Miksi ei rakkautta ja välittämistä? Kyllä rakkaus ja välittäminenkin antavat mahdollisuuksia seksin käsittelyyn tai väkivallan erilaisten vivahteiden huomaamiseen.

Kurssille osallistuvat ovat siinä elämänvaiheessa, että heitä erityisesti kiinnostaa seksi. Niinpä en ihmettele sen esille tuloa. Mutta lelujen repiminen ja siihen opastaminen hätkähdyttävät. Löytyyhän nallejen korjauspajojakin.

Pehmolelujen käsittely kertoo yhteiskunnan kovasta kielestä: vanhat ja käytetyt heitetään pois ja käsitellään julmasti, tilalle uutta ja puhdasta. Sama ajattelu on jo siirtynyt ihmissuhteisiin. Sitten päivitellään, miten jo päiväkodissa tai kouluissa voi olla tunteettomuutta ja pahuutta.

Tiedän reagoivani varsin tunnevaltaisesti, mutta ihmisten arkinen maailma on usein ankea sisältäen väkivaltaa ja kauhua. Onko sitä pakko vahvistaa ja varta vasten opettaa kulttuurinkaan nimissä?

Eihän kukaan oppilaista tuollaisen tunnin jälkeen kehtaisi sanoa, että ahdisti, mutta hämmentyneet reaktiothan sen kertoivat.

Taideterapiaa käytetään erilaisten tunteiden käsittelyyn. Myös psykoterapian keinoin käsitellään asiakkaiden tunteita. Vahvat reaktiot kertovat aina ihmisen sisimmässä olevista solmuista. Niiden alkuperää ja syitä sitten avataan terapeuttien avustuksella. Silloin asiakkaan kanssa henkilökohtaisesti keskustellaan ja käsitellään tunteita. Näin ei kuitenkaan luokkatilanteissa tehdä eikä voi tehdä.

Tarvitsevatko yhdeksäsluokkalaiset tällaista opetusta? Kyseenalaistan kulttuurikurssin, joka rakentaa kauhua.

psykologi, psykoterapeutti

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi