Pohjoismainen malli on kilpailukykyinen

Maailman talousfoorumi julkisti lokakuussa selvityksen, jonka mukaan Suomi on maailman kilpailukykyisin maa. Talouden perusrakenteet ovat kunnossa, tutkimus- ja kehityspanostukset huipputasoa ja yritykset – kansalaisista puhumattakaan – luottavat julkisten instituutioiden toimintaan.

Eurooppa-neuvoston asettama Wim Kokin työryhmä esitti marraskuun alussa omat näkemyksensä Euroopan kilpailukyvystä ja sen parantamisen edellyttämistä toimista. Viesti on unionin näkökulmasta ikävää luettavaa. Jäsenmaakohtaisissa arvioissa Pohjoismaat erottuvat kuitenkin kirkkaasti edukseen muusta joukosta.

Joulukuun alkupäivinä julkaistu OECD:n Pisa-tutkimus kertoo puolestaan, että suomalainen koulutusjärjestelmä on maailman kärkitasoa.

Tulokset ovat herättäneet valtavan positiivisen kiinnostuksen suomalaista hyvinvointijärjestelmää kohtaan. Euroopan kärkimediat uhraavat paljon palstatilaa Suomi-arvioinneilleen. Tämän seurauksena Suomesta käyvät oppia hakemassa yhtä lailla tietoyhteiskunnan rakentajat, koulutuksen suunnittelijat ja hallinnon kehittäjät.

Jopa ylpeydestään tunnetut ranskalaiset ovat ryhtyneet rakentamaan osaamiskeskusverkostoaan suomalaisten kokemusten pohjalta.

Mutta mitä tekevät suomalaisen yhteiskunnan äänitorvet, ministeriöiden korkeat virkamiehet ja elinkeinoelämä? Kulkevat kalvojensa kanssa seminaarista toiseen todistamassa, että ei voi olla totta: Olennaisia asioita on jätetty huomioimatta ja indikaattorit kuvaavat vääriä asioita. Haastateltujen yritysjohtajien otos on liian pieni. Tosiasiassa Suomi on kylmä, syrjäinen ja pieni maa, joka ei houkuttele sen koommin ulkomaisia investointeja kuin korkeasti koulutettuja intialaisia insinöörejäkään. Julkinen sektori on suljettu ja tehoton. Suomen kilpailukyky on kokonaan Nokian varassa.

Missä on vika, kumpi on väärässä? Ei kumpikaan. Toinen vain lähestyy asiaa vahvuuksien, toinen heikkouksien näkökulmasta.

Talousfoorumin, Wim Kokin työryhmän ja OECD:n arviot kuvaavat yhteiskunnan sisäistä kilpailukykyä, ts. sitä, kuinka yhteiskunnan rakenteet sopeutuvat haasteisiin. Suomalainen analyysi taas keskittyy ulkoiseen kilpailukykyyn, ts. kansantalouden asemaan suhteessa markkinoihin ja kilpailijoihin.

Johtopäätökset ovat tästä syystä erilaisia, mutta suomalaisessa keskustelussa tulkinnat näyttävät menevän pahasti sekaisin.

Ristiriitaiset viestit hämmentävät paitsi tavallista lehdenlukijaa, myös monia niitä, joiden tehtävänä on rakentaa uskottavaa Suomi-kuvaa.

Kun Romano Prodilta kysyttiin Wim Kokin työryhmän raportin luovutustilaisuudessa arvioita Pohjoismaiden hyviin suorituksiin, tuntui siltä, ettei komission puheenjohtaja ollut uhrannut asian pohtimiseen hetkeäkään.

Prodin mielestä menestys on korkeiden verojen takia "yllättävää". Puheenjohtajamaa Hollannin pääministeri Jan Peter Balkenende sivuutti kysymyksen viitaten epämääräisesti "kulttuurisiin tekijöihin".

Herää väkisinkin kysymys, miksi unionin tasolla ei tunneta – tai haluta tuntea – mielenkiintoa pohjoismaista järjestelmää kohtaan.

Vastaus löytyy joko omista myyntitaidoistamme tai toisten haluttomuudesta ymmärtää toimintaamme ja sen perusteluja.

Asiaintilan korjaamisessa riittäisi työmaata uusille valtiosihteereille.

Oli miten oli, Brysselin keskusteluissa vallitseva perustotuus korkean veroasteen ja kilpailukyvyn välisestä käänteisestä korrelaatiosta on jälleen kyseenalaistettu.

Bulletin Quotidien Europe teki pääkirjoituksessaan 13. marraskuuta tulkinnan:

"Pohjoismainen malli toimii paremmin yksinkertaisesti sen tähden, että viranomaiset ja poliittinen järjestelmä käyttävät heille uskotun osan kansantuotteesta tavalla, joka ei ole aivan täydellinen, mutta joka on paljon tehokkaampi ja rehellisempi kuin muualla."

Suomalainen yhteiskunta on kokenut EU-jäsenyyden aikana rajun rakennemuutoksen. Julkisen sektorin rakenteita ja toimintatapoja on rukattu tavalla, josta Keski-Euroopan suuret jäsenmaat voivat vain unelmoida.

Unionitasolla tehdyistä sopimuksista on pidetty kiinni. Kansantalous kestää kohtuullisia suhdannevaihteluja ilman, että vakaus- ja kasvusopimuksesta tarvitsee luopua.

Kun Euroopan parlamentissa käydään julkisen ja yksityisen sektorin rajanvetoon liittyvää arvokeskustelua, siinä näkyvät pelkistäen vain akselin ääripäät – julkinen tai yksityinen. Suomessa näiden välimaastosta löytyy jo lukematon määrä erilaisia vaihtoehtoja.

Julkisen sektorin ostopalvelut yksityisiltä yrityksiltä kasvavat nopeasti. Väestön ikääntyminen ja tulopohjan heikkeneminen pakottavat kunnat uusiutumaan ja hakemaan uusia yhteistyömuotoja. Keski-Euroopan maihin verrattuna muutokset tapahtuvat joustavasti ja nopeasti.

Tulopoliittisen sopimuksen ollessa nyt onnellisesti paketissa voi hyvin kysyä, löytyisikö suomalaisessa yhteiskunnassa surkuttelun ja itseruoskinnan sijasta tilaa jonkinlaiselle positiiviselle itsetutkiskelulle.

Uskaltaisimmeko jo luottaa omiin kykyihimme löytää ratkaisuja joihinkin globalisaation haasteisiin? Eihän meillä jääkiekon MM-kisoissakaan ole mitään menestymisen edellytyksiä, jos joukkueenjohto ja valmentajat keskittyvät vain ja ainoastaan pelaajien heikkouksien ruotimiseen.

pysyvä edustaja

Suomen Kuntaliiton

Brysselin toimisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi