Rauhanturvalakiamme on uudistettava

Kriisinhallintajoukon suomalaiset jäsenet ovat toimialueella Suomea velvoittavien kansainvälisten sopimusten, rauhanturvalain ja rikoslain 45. luvun sotilaita koskevien säännösten alaisia.

Lakia joutuvat tulkitsemaan virhearvioinnista seuraavan rangaistuksen uhalla eivät vain rauhanturvajoukon komentaja ja alijohtajat vaan myös yksittäiset rauhanturvaajat. Voimassa oleva rauhanturvalaki ei takaa sitä, että asianomainen sotilasjohtaja tai yksittäinen rauhanturvaaja voisi olla varma lain sisällöstä ja sen voimankäyttösääntöjen soveltamisesta kulloiseenkin tilanteeseen.

EU:n peruskirjan eräitä muutoksia koskeva Amsterdamin sopimus tuli voimaan toukokuussa 1999. Samalla EU:n sotilaalliseen kriisinhallintaan kuuluvat ns. Petersbergin tehtävät tulivat Suomea sitoviksi. Ne sisältyvät EU:n peruskirjan 17. artiklaan ja ovat erottamaton osa eurooppalaista turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa.

Petersbergin tehtävillä tarkoitetaan sotilaallisia kriisinhallintatehtäviä. Niitä ovat humanitaariset ja pelastustehtävät, rauhanturvaaminen sekä taistelujoukkojen tehtävät kriisinhallinnassa mukaan lukien rauhanpalauttamistoimet.

EU:n perustuslakiluonnoksessa Petersbergin tehtäviä ehdotetaan laajennettavaksi käsittämään myös tehtävät aseistariisunnan alalla, neuvonta ja tuki sotilasasioissa, konfliktin estäminen sekä konfliktin jälkeiset vakauttamistoimet. Lisäksi laajennus käsittää mahdollisuuden tukea kolmansia maita mainituissa tehtävissä terrorismin torjumiseksi näiden alueella.

Rauhanturvalaissa voimankäyttöä koskevia toimivaltuuksia ei ole määritelty. Laissa vain todetaan, että mikäli operaation toimivaltuudet tulisivat olemaan "perinteistä rauhanturvaamista laajemmat", valtioneuvoston on kuultava eduskuntaa antamalla sille selonteko, jossa yksilöidään operaatiota koskevien voimankäyttövaltuuksien laajuus.

Samoin on meneteltävä, jos operaation aikana ilmenee tarvetta laajentaa voimankäyttövaltuuksia perinteisestä. Suomea velvoittavia sitoumuksia ja nykymuotoisia kriisejä ajatellen mainittu epämääräinen ohje ei vastaa tarkoitusta ja vaarantaa rauhanturvaajiemme hengen riittävien voimankäyttövaltuuksien puuttuessa.

Ulkoasiainvaliokunta on mietinnössään (1995) määritellyt kolme keskeistä kriisinhallinnan käsitettä. Sen mukaan perinteinen rauhanturvaaminen tapahtuu osapuolten myötävaikutuksella, on puolueetonta ja voimankäyttö siinä on mahdollista vain äärimmäisessä itsepuolustustarkoituksessa.

Laajennettu rauhanturvaaminen tapahtuu olosuhteissa, joissa kaikkien osapuolten täydellistä myötävaikutusta ei ole mahdollista saada. Siinäkin mahdollinen voimankäyttö on tilannekohtaisesti rajoitettua, ainoastaan reaktiivista ja liittyy osana laajempaan humanitaariseen operaatioon tai rauhansopimuksen täytäntöönpanoon. Tällainen oli KFOR-operaatio Kosovossa.

Rauhaan pakottamisella valiokunta tarkoitti aktiivista voimankäyttöä tai sillä uhkaamista, ja sen tarkoituksena on hallita konflikti, tukahduttaa vihollisuudet ja pakottaa rauhaan. Esimerkiksi Aavikkomyrsky Irakin ja Kuwaitin välisessä sodassa oli tällainen operaatio.

Lähihistorian vakavien kriisien ja terrorismintorjunnan myötä perinteinen suomalainen rauhanturvaamisen käsite voimankäytön rajoituksineen on ajautunut murrokseen. Tämä johtuu nykyisestä rauhanturvalaista ja sen tulkinnasta, joka ei salli Suomen osallistua aktiivista aseellista voimankäyttöä sisältäviin operaatioihin.

Voimassa olevia sotilaallisen kriisinhallinnan poliittisia peruslinjauksia ja voimankäytön valtuuksia on selvennettävä. Kriisinhallintaoperaatioon osallistumisesta päättäminen on vain mitalin toinen puoli. Toinen puoli on joukon toiminta toimialueella.

Selkeiden voimankäyttösäännösten merkitys korostuu operaation luonteen mahdollisesti nopeastikin muuttuessa toimialueella. Tulevat rauhanturvaoperaatiot ja EU:n taisteluosaston terrorismin torjunta edellyttävät aina aktiivisen aseellisen voimankäytön mahdollisuutta ollakseen uskottavaa, tehokasta ja ennalta ehkäisevää.

Toimialueella rauhanturvaajiensa tai taisteluosastonsa voimankäytöstä vastuussa olevan suomalaisen johtajan harkintaa ei osaksikaan saa hämärtää tai rajata mitkään aseellista voimankäyttöä koskevat kotimaan poliittiset linjanvedot tai rauhanturvalain epäselvät pykälät.

Kullekin kriisinhallintajoukolle määritellään aina mandaatti (toimivalta) sitä perustettaessa. Sille laaditaan myös pysyväismääräykset sekä niihin sisältyvät aseenkäyttövaltuudet.

Rauhanturvalakiin olisikin saatava selvä määräys siitä, että myös suomalainen kriisinhallintajoukko tai nopean toiminnan taisteluosasto noudattaa varauksetta näitä operaation voimankäyttösääntöjä samoin kuin muita operaation paikallisen johdon antamia käskyjä, määräyksiä ja ohjeita.

Suomi on sitoutunut Petersbergin periaatteiden noudattamiseen ja EU:n sotilaallisen kriisinhallinnan kehittämiseen. Molemmat edellyttävät solidaarista ja konkreettista vastuunkantoa tulevissa kriisinhallintatehtävissä.

Poisjäänti yhteisesti päätetystä operaatiosta esimerkiksi voimankäyttövaltuuksien puuttumiseen vedoten saattaisi vähitellen vesittää koko järjestelmän.

Vastaavasti voimankäyttövaltuuksien puute yksittäisessä operaatiossa saattaisi vaarantaa ei vain rauhaturvaajan hengen vaan myös koko operaation onnistumisen.

Siksi operaatioihin osallistumisesta ei saa jäsenvaltioille eikä Suomelle kehkeytyä mikään "operation shopping" aina sen mukaan, mikä itselle kulloinkin parhaiten sopii.

asianajaja, reservin kapteeni

ja entinen YK:n majuri

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi