Sotahistorialla myös pasifistinen merkitys

Joensuun yliopiston professorit ovat huolissaan siitä, että heidän mielestään perinteisellä sotahistorialla on kohtuu     ton ylivalta sotiemme historian tutkimuksessa, ja toivovat sen sijaan yhteiskunnallis-kulttuurillista sotatutkimusta. Lisäksi he arvioivat sotahistorian laadun masentavan heikoksi (HS 25. 2.).

Olen samaa mieltä siitä, että sotiemme historiaa on tutkittava monipuolisesti yhteiskunnan toimintojen ja ryhmien kannalta. Eri mieltä olen siitä, että sotahistoriaa tutkittaisiin meillä vakavan tieteellisesti jotenkin ylettömästi.

Se että erilaisia sotakirjoja, usein ansiokkaitakin, ilmestyy runsaasti, saattaa antaa väärän kuvan tutkimuksellisen sotahistorian voimasta.

Eikä ole mitään mieltä asettaa sodan kulttuuri- ja sosiaalihistoria vastakkain sotien synnyn, niiden kulun ja seurausten tutkimisen kanssa.

Varsinainen sotahistoria ei ole ollut esteenä uusille näkökulmille.

Meillä Oulussa on kyllä tutkittu sotien syntyä, niiden kulkua ja joukko-osastojen vaiheita mutta myös siviiliväestön ja saksalaisarmeijan suhteita, sodan tuhoja ja jälleenrakennusta, evakkoja, sotalapsia, kotirintaman huoltoa, rintamalta palanneiden sopeutumista siviilielämään, lottia, sotavankeja ym.

Jyrkästi eri mieltä olen myös siitä, että sotahistoria parhaimmillaan olisi pelkkää tapahtumien kirjaamista.

Sotahistoriaakin on laadultaan monentasoista kuten muutakin historiantutkimusta, mutta pääosin se on meillä ammattilaisten huipputyötä, joka kestää kansainvälisen vertailun.

En näe sen pääjuonteessa myöskään "kansallisia myyttejä" ja niiden "toisintamista" enkä näe sen mitenkään pönkittävän vain "kansallisen historian yhtenäistä kertomusta". Päinvastoin.

Sodissamme 1918 ja 1939–1945 oli Suomen tulevaisuus demokratiana katkolla. "Ymmärryksemme maailmassa", josta kirjoittajat puhuvat, olisi suuria aukkoja ilman sotiin johtaneen kehityksen tuntemusta ja tietoa siitä, miten taistelut rintamilla ratkesivat.

Sen täytyy olla sotahistorian ydintä. Ja olisi paitsi tutkimuksellinen myös kansallinen häpeä, ellemme tietäisi, kuinka paljon ja kuinka suuri osa väestöstämme sodissa menehtyi ja keitä he olivat. Sotahistorialla on myös pasifistinen merkitys. Kiinnostuksesta sitä kohtaan saa osansa koko historiantutkimus.

Etenkin viime sotien historiaa on – varsinkin yhteiskunnan tuella – tutkittu vähän.

Se kärsi kauan siitä, että sotien jälkeinen poliittinen johtomme leimasi poliittisista syistä sodat itse aiheutetuiksi ja virheellisesti johdetuiksi.

Ehkä on hyvä muistuttaa, että vielä 1964 silloinen Johannes Virolaisen hallitus ja sen äänenkannattaja Maakansa tyrmäsivät veteraaneilta talvisodan syttymisen 25-vuotismuiston viettämisen.

Näissä tunnelmissa ei tullut kysymykseen julkinen rahoitus sotien historian tutkimiseen.

Lähes talkootyönä ja etupäässä upseerien voimin tehty jatkosodan historia, Suomen sota 1941–45, ilmestyi vasta vuonna 1965. Jatkosodan uuden kokonaishistorian saaminen kesti 1990-luvulle – sekin vanhan laitoksen uudistettuna versiona.

Ensimmäinen tieteellinen talvisodan historia ilmestyi lähes 40 vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Kansakunta sodassa -teosta 1990-luvulla lienee opetusministeriö tukenut, mutta se olikin keskeisesti sota-ajan yhteiskuntahistoriaa.

Sotahistorian tutkimus on viimeisen vuosikymmenen aikana vilkastunut ilmapiirin vapautumisen ansiosta, mutta ei suinkaan julkisella tutkimusrahoituksella vaan etupäässä opinnäytteinä, Maanpuolustuskorkeakoulun virkatöinä ja yksityisten tutkijoiden harrastuksesta.

Veteraanit ovat itse joutuneet hankkimaan "hattu kourassa" rahoituksen rykmenttiensä ja divisiooniensa historiahankkeisiin ja veteraanikirjojen julkaisemiseen.

Niiden tarve osoittaa juuri sen, ettei yhteiskunta ole katsonut tarpeelliseksi edistää tietämystä sotiemme historiasta.

Kansallinen myytti kätkeytyykin kysymykseen, miksi julkinen valta ei ole ollut eikä ole edelleenkään kiinnostunut sotien historian tutkimuksen saattamisesta ajan tasalle.

Korkeintaan on otettu selvitettäväksi jokin marginaalinen, sotien aikaa usein negatiiviseen valoon saattava ilmiö.

Joensuulaiskollegojen huoli on turha: perinteinen sotahistoria tuskin syö mahdollisuuksia mainitsemienne "armeijan homoeroottisuuden" tai "kiiltokuvaupseerien sukupuolimystiikan" tutkimiselta.

Nykyajan virtaukset huomioon ottaen kyseiset aiheet – sikäli kun keksitte niihin lähteitä – voivat hyvinkin saada rahoitusta ja kaipaamaanne huomiota sotiemme merkityksen kokonaisarvioinnissa.

professori

Oulun yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi