Suomen Venäjän-suhteisiin avoimuutta

Presidentit Vladimir Putin ja Tarja Halonen tapasivat vastikään toisensa hyväntuulisina Pietarissa. Ovatko nyt ennakkoluulot haihtuneet? Ovatko maittemme väliset suhteet parhaalla tolalla?

Valitettavasti on vaikea vastata myöntävästi. Suomen Venäjän-politiikassa ei tunnu kaikki olevan kohdallaan vastakkaisista virallisista vakuutteluista huolimatta. Pitkin syksyä eri venäläiset ja kotimaiset tahot ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä.

Eikä presidenttien seremoniallinen esiintyminen juuri kuvaa muuttanut. Tyyli oli pikemmin kylmän sodan päiviltä kuin uutta poliittista kulttuuria.

Venäläiset ovat arvostelleet Suomea lähinnä intressiensä ymmärtämättömyydestä ja epäluuloisista tunteista itänaapuria kohtaan – viimeksi "russofobiasta".

Suomalaisten arvostelussa Suomen Venäjän-politiikkaa kohtaan on myös tullut esille kahdenvälisten suhteiden riittämätön kehittäminen ja Suomen vetäytyminen vastuusta EU-fraseologian taakse.

Suomen Venäjän-politiikka on ollut korrektia ja kriittistäkin, mutta samalla muodollista ja melko hedelmätöntä.

On myös koettu, että monet tärkeät ja vaativat asiat on lakaistu korrektiuden nimissä näkyvistä, kuten esimerkiksi kysymys Karjalasta. Mielikuvitus ja positiiviset aloitteet ovat loistaneet poissaolollaan. Ikään kuin luova keskustelu olisi jo ennalta tuomittu mahdottomuudeksi.

Sen sijaan, että Suomen Venäjän-politiikka kaikessa ystävyydenvakuutuksissaan on muodollista ja jähmeähköä, sen toivoisi olevan rentoa ja dynaamista.

Puheenvuoroissaan tänä vuonna presidentti Halonen on halunnut korostaa "reilun pelin" politiikkaa nopeasti globalisoituvassa maailmassamme.

Tällä hän on käsittääkseni tarkoittanut kansainvälisessä politiikassa uutta moraalista asennetta, joka pyrkii irrottautumaan vanhoista hierarkkisista ja alistavista rakenteista.

Jostain syystä presidentti ei ole kuitenkaan painottanut tätä sanomaa Suomen ja Venäjän suhteissa.

Harmi. "Reilun pelin" politiikassa olisi nimittäin avaimet Suomen ja Venäjän politiikan koko paradigman uudistamiseen.

Venäjän ja Suomen suhteita on aina näihin päiviin asti leimannut voimapolitiikka, siten että Venäjä on edellyttänyt Suomelta intresseihinsä sopeutumista. Tämän "realismin" ymmärtäminen nostettiin vuosikymmeniksi erityiseksi kansalliseksi hyveeksi.

Nykyinen ulkopoliittinen establishment presidentti ja ulkoministeri mukaan lukien on varttunut tämän opin vallitessa.

Ei kai siis ole ihme, että uusien ideoiden viriäminen Venäjän-politiikassamme on niin tahmeaa.

Ovatko syyt lopulta psykologisia vai poliittisia, on jo toinen kysymys.

Mitä sitten "reilun pelin" politiikka voisi Suomen ja Venäjän suhteissa käytännössä merkitä?

Ehkä se yksinkertaisesti olisi vain suurempaa avoimuutta kahdenkeskisten tapaamisten työjärjestyksiä laadittaessa. Kaikki ne kysymykset, jotka ovat maittemme välisiä suhteita puolin tai toisin hiertäneet, tulisi ottaa keskusteluun mukaan.

Luopuminen torjutuista tabuista olisi molemminpuolinen koulu alistussuhteista vapaaseen kanssakäymiseen, siis ystävyyteen.

Uskon, että halua ja kiinnostusta tällaiseen asenteiden uudistamiseen on, mutta toki myös vastustusta.

Venäjän duuman puhemies Boris Gryzlov välitti puheessaan 16. lokakuuta Suomi–Venäjä-Seuran 60-vuotisjuhlassa Helsingin Kulttuuritalossa toiveita herättäneen viestin kannustaessaan suomalaisia aloitteisiin, ei vain Karjalassa vaan muissakin Venäjän suomalais-ugrilaisissa tasavalloissa.

Uskoisinkin, että "reilun pelin" kokouksissa erityisesti Karjalan ja Luoteis-Venäjän kysymykset olisivat näkyvämmin esillä kuin nykyisissä Suomen ja Venäjän johtajien tapaamisissa.

Positiiviset aloitteet sillä suunnalla muuttaisivat todennäköisesti nopeasti suomalaisten Venäjä-kuvaa myönteisemmäksi. Ja juuri sitähän venäläiset toivovat.

Keskeisintä ei välttämättä ole rajan sijainti vaan pikemminkin sen madaltaminen. On luontevaa ajatella, että Suomen taloudellinen, poliittinen ja kulttuurinen aktiivisuus Karjalassa on tulevaisuudessa yhtä vilkasta kuin se on tänään esimerkiksi Virossa.

Kehitystä ei pitäisi passiivisella politiikalla hidastaa, vaan neuvotella Venäjän kanssa esimerkiksi suomalaisten kulttuurikeskusten avaamisesta Viipurissa ja Sortavalassa, investoinneista ja investointisuojasta.

Mikäli tällaisissa kysymyksissä edistytään, löytyy Suomessa varmasti enemmän sekä aitoa ystävyyttä että ymmärtämystä myös Venäjän viisumiasiassa.

filosofian tohtori

Pietari-säätiön hallituksen jäsen

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi