Suomen kieli luo identiteettiä myös EU:ssa

Virkamies X istahtaa paikalleen Brysselin kokoussalissa ja huomaa, että asiakirjat ovat saatavilla vain englanniksi, ranskaksi ja saksaksi. Tulkkirivistöstäkin puuttuvat suomen tulkit. Puhetta johdetaan tänään ranskaksi, joten luvassa on raskas päivä.

Maanviljelijä Y tuskailee täyttäessään englanninkielistä EU-tukihakemusta. Sato on jo korjattu aikaa sitten, ja nyt pitäisi miettiä jatkoa – "arable crops" vai "permanent pasture"? Olisiko omalla kielellä helpompi toimia?

Suomen kirja- ja virkakieltä kehiteltiin 1800-luvulla vastaamaan kansalliskielen vaatimuksia. Talkoisiin osallistui uranuurtajia, joiden ansiosta suomesta kasvoi eurooppalainen kulttuurikieli.

Tuolloin syntyivät muun muassa termit valtio, tiede ja mielipide. Monet uudistajista toimivat myös kääntäjinä – kääntämisen kauttahan on aina tuotu kieleen uusia ilmaisuvaroja.

Merkittävää aikaa oli myös 1990-luvun puoliväli, jolloin suomesta tuli Euroopan unionin virallinen kieli.

Monikielisyyden kunnioittaminen ja virallisten kielten yhdenvertaisuus, jotka on kirjattu neuvoston asetukseen 1 ja Amsterdamin sopimuksen artiklaan 21, muodostavat EU:n kielipolitiikan kulmakiven.

Keskeistä on oikeus käyttää omaa kieltä ja saada kaikki merkittävä tieto virallisilla kielillä. Käytännössä monikielisyys toteutuu kääntämisen ja tulkkauksen avulla, vaikkei niitä mainitakaan erikseen perussopimuksissa.

Käännettäväksi tulivat kaikki EU-toiminnan osa-alueet viininviljelystä ja kalastuksesta aluetukiin. Vastineiden vakiintuminen vei aikansa, ja kiistojakin käytiin: pitäisikö puhua Euroopan unionista vai Euroopan liitosta?

Kumpaakin nimitystä kannatettiin, mutta vain toinen säilyi. Termit komissio, direktiivi ja eurobor ovat nykyään yleisessä käytössä; sen sijaan Suomi ei enää esimerkiksi "insistoi positiotaan" vaan "pysyy kannassaan".

EU:n laajenemisen yhteydessä keskusteltiin myös siitä, pitäisikö virallisten kielten järjestelmää muuttaa, mutta asetus 1 jäi ennalleen.

Ministerineuvosto kuitenkin rajoitti niiden työryhmien määrää, joissa on aina tulkkaus kaikkien 20 virallisen kielen välillä, ja siirsi tulkkauksen varaamisen osittain jäsenvaltioiden omaan harkintaan: kukin jäsenvaltio sai määrärahan, jolla tulkkauksen voi tilata tiettyihin kokouksiin kuudeksi kuukaudeksi kerrallaan.

Jos määräraha ylittyy, valtuuskunta maksaa erotuksen itse. Mahdollisen säästön puolestaan voi käyttää virkamiesten matkakuluihin. Uudistuksen jälkeen virkamiehemme ovat ryhtyneet käyttämään entistä enemmän vain englannin kieltä, ja tulkkaus suomeen on vähentynyt (HS 15. 3. 04).

Laajentuminen lisäsi muutenkin unionin kielityöhön kohdistuvia paineita. Jotta asiakirjat ehditään kääntää nopeasti kaikille unionikielille, on esimerkiksi tekstien pituutta rajoitettu.

Kieltä ohjaillaan valtakeskittymistä, joissa syntyvät arkielämäämmekin tunkeutuvat uudet käsitteet.

Kieli ja termit eivät ole kuitenkaan nimilappuja, jotka kiinnitetään vasta valmiiseen tuotteeseen. Ne muodostuvat jatkuvassa kehittelyssä ja käytössä. Siksi suomea pitäisi käyttää päätöksenteon kaikissa vaiheissa, kunnioittaen 1800-luvun kielenuudistajien ajatusta: puhutaan suomesta suomeksi.

Tähän viittaa myös uuden kielilakimme pykälä 35: "Viranomaisten tulee toiminnassaan vaalia maan kielellistä kulttuuriperintöä ja edistää molempien kansalliskielten käyttämistä. Jos olosuhteet sitä edellyttävät, julkisen vallan on ryhdyttävä erityistoimenpiteisiin kansalliskieliin liittyvien sivistyksellisten tai yhteiskunnallisten tarpeiden turvaamiseksi."

Malliksi kävisi Viron kielistrategia, jonka tavoitteena on, että viron kieltä voidaan käyttää "taiteesta ja filosofiasta matematiikkaan, fysiikkaan ja tietotekniikkaan".

Virallisen kielen asema näytti liittymisvaiheessa olevan meilläkin merkittävä asia – ainakin päätellen tuolloisista lehtikirjoitusten otsikoista. Puhuessaan suomea EU-kokouksissa ensimmäistä kertaa edustajamme mainitsivat, että kyseessä oli "historiallinen hetki". Jotkut kertoivat tuntevansa, että "kuuluvat joukkoon".

Nämä toteamukset osoittavat, ettei kieli ei ole pelkkä viestintäväline. Se on myös ryhmätunnus, kansalliskulttuurin symboli ja keskeinen identiteetin osa. Jos asiat hoidetaan vain vieraalla kielellä, mistä kaikesta luovutaan?

Edellisen komissaarimme Erkki Liikasen mukaan EU-jäsenyydessä on paljolti kyse siitä, että "maalla on kokouksissa mikrofoni, nimiplakaatti ja tuoli" ja että Suomen ei pidä ryhtyä "alaviitemaaksi", joka ilmoittaa, ettei niitä itselleen halua.

Tähän kokonaisuuteen tuntuisi liittyvän myös oikeus perehtyä asioihin suomenkielisistä asiakirjoista, esittää puheenvuoroja omalla kielellä ja kuunnella toisten puhetta omaan kieleen tulkattuna.

Joka tilanteessa ei tietenkään käytännön rajoitusten vuoksi voi tai kannata käyttää työkielinä kaikkia virallisia kieliä, ja joustavuutta tarvitaan.

Jos kuitenkin EU:sta halutaan tuoda ihmisille selkeää, omakielistä tietoa, ei myöskään asioiden valmistelussa, käsittelyssä ja päätöksenteossa ole varaa päästää omaa kieltä kokonaan syrjäytymään ja siirtyä pelkästään muutaman "suuren" kielen käyttöön.

kääntäjä, tutkija

Bryssel

Turun yliopiston englannin kielen kääntämisen

ja tulkkauksen lehtori

konferenssitulkki

Naantali

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi