Talouskasvu ei tee suomalaisia onnellisiksi

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreen tutkimuksen teemana on onnellisuus. Kuten tutkijat tunnustavat, teema on filosofinen.

Raportin ensimmäinen lause voisi olla sitaatti Aristoteleelta: "Onnellisuutta voidaan pitää kaiken inhimillisen toiminnan perimmäisenä tavoitteena."

Eva ei sentään rohkene kertoa, mitä onnellisuus oikeasti on. Se on vain selvittänyt, arvelevatko suomalaiset itse olevansa onnellisia ja mitkä asiat ovat heidän omasta mielestään tärkeitä.

Tulokset eivät saisi jäädä vaille poliittista huomiota. Onhan yhteiskunnan tarkoitus lopulta kansalaisten hyvinvointi. Yleisesti tulokset ovat positiiviset. Suomalaiset ovat melko onnellisia.

Yhteiskuntamme on siis melko hyvä, ainakin nykyhetken kannalta. Mutta vastaavatko arvot ja yhteiskunta syvemmin toisiaan?

Raha ei suomalaisten mielestä ole edes "pahuksen hyvä väärennös" onnesta, tutkimus osoittaa. Vastaukset ovat ilmeisestikin poikenneet Evan tutkijoiden odotuksista. Niinpä tulokset raportoidaan hieman pitkin hampain.

Trendi on kuitenkin selvä. Suomalaisten mielestä raha ei ole tärkeää. Vain perustoimeentulo tarvitaan onnellisuuteen.

Myös valta ja ylipäätään korkea sosiaalinen asema rankataan varsin alas. Niitä pidetään jopa haitallisina onnellisuudelle.

Talouskasvu koetaan uhkaksi onnellisuudelle. Kysymys lienee siitä, että työpaikkojen nykyistä ilmapiiriä pidetään liian stressaavana. Jos töitä nytkin "paiskitaan maitohapoilla", niin mitä kiihtyvä kasvu vaatineekaan?

Onnellisuuden arvellaan edellyttävän hyvää terveyttä, tasapainoista perhe-elämää ja ylipäätään onnistumista ihmissuhteissa. Mielenkiintoinen ja turvallinen työ koetaan yhtä usein tärkeäksi kuin luontokin.

Antiikin filosofien opetukset näyttäisivät siis menneen perille. Parhaiten onnellisuuden turvaa yksinkertainen elämä. Ylellisyys ei tuo onnea, vaan riippuvuutta ja siten harmeja. Näinhän opetti esimerkiksi Epikuros jo Ateenan Agoralla.

Pitäisikö poliittisessa päätöksenteossa ottaa huomioon, etteivät ihmiset halua talouskasvua? Ainakaan tähän mennessä näin ei ole tehty. Yhteiskunnallisena tavoitteena sitä pidetään selviönä.

Miksi näin? Jos jotakin tavoitetta pidetään uhkana onnellisuudelle, miksei siitä luovuta? Eikö ainakin sen prioriteettia pitäisi pudottaa?

Sodanjälkeisessä, jälleenrakennuskauden aikaisessa yhteiskunnassa talouskasvu oli toki luonteva tavoite. Ihmisten kokema puute oli ilmeisen taloudellista laatua. Nykyään asia voisi olla toisinkin. Ehkä meillä on jo kaikkea.

Onnellisuuden on usein ajateltu olevan itselle asetetun tavoitteen saavuttamista.

Jalostuneimmillaan tämä malli toteutuu elämyksien tavoittelussa. Onnellisuus ei siis olisi tietynlaista elämää – se olisi tietynlaisen elämyksen tavoittamista.

Näin ajateltuna onnellisuus vaatii aina uuden tavoitteen asettamista. Siksi rahaa ja omaisuutta saatetaan tarvita aina vain eneneviä määriä.

Filosofian historian näkökulmasta tällainen ajattelutapa on yksi mahdollisuus. Se nousi hallitsevaksi uudella ajalla 1600-luvulta lähtien.

Tämä tapa ymmärtää onnellisuuden luonne joutui filosofisessa keskustelussa vastatuuleen vuosituhannen vaihteessa. Yhä useammat filosofit ovat alkaneet opettaa toisella, aristoteelisella tavalla.

Aristoteelisen perinteen mukaan onnellisuus kytkeytyy ihmisen tarpeisiin. Ajatus on, että ihminen on biologinen organismi, jolla on monenlaisia yksilöllisiä tarpeita, myös sosiaalisia ja intellektuaalisia.

Aristoteelinen onnellisuus ei siis koostu hetkellisten elämysten sarjasta. Se ei ole itse asetetun tavoitteen saavuttamisen hetki.

Pikemminkin onnellisuus on pysyvä tila. Se on oman olemuksen mukaista toimintaa.

Rahan merkitys ei aristoteelisen näkemyksen mukaan ole kovin suuri. Sitä tarvitaan, mutta sitä ei saisi olla liikaakaan. Luonnollisella omaisuudella on yläraja, sanoo Aristoteles.

Kun katsoo Evan raportoimia suomalaisten kuvauksia oman onnellisuutensa ehdoista, Aristoteles tulee väkisinkin mieleen. Tutkimus heijastelee ajatusta inhimillisistä perustarpeista ja niiden toteutumisesta.

Filosofiassa aristotelismin paluu vaikuttaa historialliselta murrokselta. Niin kuin siirtymä uudelle ajalle, niin myös tämä vuosituhannen vaihde voi merkitä murrosta yhteiskunnallisissa tavoitteissa. Osaksi tämä riippuu tietoisista valinnoista.

Siirtyvätkö Suomi ja muu Eurooppa uudenlaiseen aikaan? Periaatteessa aineelliset resurssit köyhyyden voittamiseksi on saavutettu. Tulonjaon tasaamisessakin oli päästy jo pitkälle.

Nykysuomalaisessa yhteiskunnassa harvojen onni on rahanpuutteesta kiinni. 54 prosenttia toimeentulovaikeuksissa olevistakin sanoo olevansa onnellisia. Mutta mihin suuntaan menemme?

Raportin perusteella voi päätellä, ettei talouskasvua enää tarvittaisi. Tokikaan Suomi ei voi yksin irrottautua nykyisestä maailmasta. Silti voisi olla tosiaan aika höllätä.

Yhteiskunnassa tulee tavoitella sitä, mitä ihmiset itse pitävät tärkeänä.

akatemiatutkija

Jyväskylän yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi