Terveyspalveluita ei kaupitella kuin autoja

Voiko terveyspalveluihin soveltaa samoja sääntöjä kuin autokauppaan? Kysymys on kovin ajankohtainen ja aiheellinen. Euroopan parlamentti käsittelee parhaillaan palveludirektiiviä, joka kattaa palvelujen myynnin autonvuokrauksesta sosiaali- ja terveyspalveluihin.

Tavoitteena on edistää palvelujen vapaata liikkuvuutta yli valtiorajojen. Perimmäisenä tarkoituksena on tehdä Euroopasta maailman kilpailukykyisin ja dynaamisin talousalue vuoteen 2010 mennessä.

Palveluilla on tässä suuri merkitys, sillä 70 prosenttia bkt:stä ja työpaikoista tulee palvelualoilta.

Terveyspalvelut ovat eri EU-maissa nykyään kuin tilkkutäkki. Palvelujen laatu, taso ja järjestämistapa vaihtelevat maasta toiseen. On yksityistä ja julkista, ja kaikkea siltä väliltä.

Suomi ei todellakaan ole terveydenhoidon mallimaa. Suomi käyttää vain 7,3 prosenttia bkt:stä terveysmenoihin, Ranska 9,7 prosenttia, Iso-Britannia 9,7 ja Belgia 9,1 prosenttia.

Suomessa potilaan omavastuu on EU-maiden korkeimpia (20 pros.) ja sairaalamaksut ovat korkeita. Esimerkiksi Britanniassa potilas ei maksa sairaalamenoja ja hoito on ilmaista. Mutta ei palveludirektiivi poista omavastuuosuuksia Suomesta, tee sairaalareissua ilmaiseksi tai poista jonoja.

Terveydenhoitomaksut ovat meidän itsemme päätettävissä. Siinä suhteessa voimme huokaista.

Ei pidä myöskään luoda kuvaa, että kun palveludirektiivi hyväksytään, lääkäri tulee heti paikalle sairasta lasta katsomaan ja lysti maksaa 20 euroa. Belgia käyttää terveysmenoihin 9,1 prosenttia bkt:stä, Suomi 7,3. Belgiassa jokainen maksaa vuosittain vakuutuspohjaisen maksun ja muille kuin lapsille kotikäynti maksaa viikolla 45 euroa ja viikonloppuisin enemmän.

Palveludirektiivi ei muuta asioita siinä suhteessa, että vasta sen myötä ulkomaalaiset terveysfirmat toisesta EU-maasta voisivat tarjota palveluja Suomessa. Tämä on jo nyt mahdollista. Suomen lupakäytäntö on ilmeisesti tällä hetkellä EU:n selkeimpiä ja vähiten syrjiviä.

Valtavaa palveluyritysten tulvaa Suomeen ei ole tähän päivään mennessä nähty, eikä sellaista odoteta tulevan edes palveludirektiivin kautta. Mistä siis hälinä ja vastustus, ettei palveludirektiiviä voi soveltaa sosiaali- ja terveysalalle?

Suurin ongelma niin Suomen kuin monen muunkin EU-maan kohdalla piilee direktiivin alkuperämaaperiaatteessa.

Sen mukaan vastaanottajamaa ei saisi valvoa ulkomaisen hoitopalvelun tasoa, jos hoitopalvelusta maksetaan merkittävä vastike.

Palveludirektiivin tarkoitus on lisätä kilpailua, mutta samalla se voi myös vääristää sitä.

Jos alkuperämaaperiaate jää direktiiviehdotukseen, ulkomainen palveluyritys voisi Suomessa keikkaa heittäessään nauttia kotimaansa mahdollisesti höllemmästä lainsäädännöstä. Kotimainen yrittäjä joutuisi puolestaan noudattamaan suomalaista lainsäädäntöä. Maahan syntyisi kahdet eri markkinat.

Peruspalveluita ei voi tuottaa sisämarkkinapolitiikan ehdoilla, vaan niistä pitää edelleenkin pystyä päättämään sosiaali- ja terveyspoliittisin perustein.

Direktiivi veisi mahdollisuuden myös etukäteisvalvonnalta, joka sosiaali- ja terveyspalveluiden alalla on välttämätöntä. Palveluiden käyttäjillä ei useinkaan ole mahdollisuuksia tehdä sitä itse.

Yksityisten tarjoamille terveyspalveluille on toki tulevaisuudessa enemmän tarvetta. On perusteltua, että laadun kriteerit voidaan määritellä ja valvonta hoitaa kansallisella tasolla.

Suomen tilanne on erilainen verrattuna muihin jäsenmaihin. Suomessa julkisten palveluiden järjestäminen on valtion ja kuntien vastuulla. Palveluja tuotetaan yhdessä kansalaisjärjestöjen ja yritysten kanssa.

Kuka kiinnittää huomiota potilaan hyvinvointiin, jos kilpailu sosiaali- ja terveyspalveluiden tarjonnasta on yhtä kovaa kuin autokaupassa?

On syytä muistaa, että kuntalaisen on itse voitava vaikuttaa peruspalveluiden tasoon.

Jos kunnallisia säädöksiä ei sallita, miten kuntalaiset ja valtuutetut voivat vaikuttaa?

Palveludirektiivissä ongelma ei ole siis terveyspalvelujen tasossa tai niiden yksityistämisessä. Sosiaali- ja terveyspalveluita ei vain voi kaupitella samoin perustein kuin autoja.

Terveyspalveluiden tasoa on valvottava ja parhaimmat resurssit siihen on kotimaan viranomaisilla.

Jos alkuperämaaperiaatetta kuitenkin päätettäisiin soveltaa sosiaali- ja terveyspalveluihin, täytyisi silloin harkita eurooppalaisten vähittäisnormien luomista. Vain siten voitaisiin ajaa sekä elinkeinoelämän ja asiakkaan tai potilaan etua.

europarlamentaarikko (kesk)

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi