Työssä oppiminen koulutusvaihtoehdoksi

Suomalaisen koulutuspoliittisen keskustelun tunnusmerkkejä ovat nopea käyntiin ryöpsähtäminen ja vielä nopeampi sammuminen. Nämä tunnusmerkit tekevät keskustelusta erittäin rönsyilevän, epäjohdonmukaisen ja yksityiskohtia korostavan. Lisäksi piirteenä on kokonaiskuvan hahmottumattomuus.

Uusimpana koulutuspoliittisten rakenneongelmien ratkaisuvaihtoehtona on tarjottu 18:een ikävuoteen saakka pidennettyä oppivelvollisuutta. Nopeasti ajatellen näppärä ehdotus voisi johtaa entistä syvemmän koulutuksellisen marginaalin syntymiseen.

Käytännössä tämä ratkaisu tarkoittaisi jo valmiiksi motivoitumattomille oppilaille kahta lisävuotta. Koulutusjärjestelmän väliinputoajat olisivat täten entistä pidempään systeemin "uhreina".

Toteutuessaan uudistus voisi olla tuhoisa ilman samanaikaisia riittävän radikaaleja muita rakenne- ja ennen kaikkea sisältöuudistuksia. Pidennetyn oppivelvollisuuden perään haikaileminen voidaankin nähdä viivytystaisteluna, jonka avulla pyritään viimeiseen asti välttämään sisältöihin liittyviä kipeitä uudistuksia.

Koulutuksellinen perusongelma ei suinkaan ole se, etteivät nuoret halua oppia tai eivät ole motivoituneita.

Koulukielteisyys syntyy ennen kaikkea jäykkien rakenteiden ja tasapäisyyttä korostavien sisältöjen vuoksi. Nuoret eivät yksinkertaisesti koe itseään jähmeään järjestelmään soveltuviksi. Lisäaika ei tätä perusongelmaa yksin ratkaise.

Ehdotettuun malliin siirryttäessä toimittaisiin klassista ongelmaratkaisuteoriaa vastaan eli lisättäisiin sitä, mikä ei toimi.

Suomalainen koulutusjärjestelmä on keskimäärin ansiokas "kone", joka jauhaa hyvää tulosta, kun mittarina käytetään oppimistulosten keskiarvoa.

Huippulahjakkuuksien vähäisyys ja koulutuksesta syrjäytyminen löytyvät Pisa-tutkimuksen tulosten kääntöpuolella. Järjestelmän näkökulmasta haastavat oppilaat eivät ole tasapäistävällä tavalla käsiteltävissä eivätkä aina edes tavoitettavissa.

Viidesosa peruskoulun oppilaista on erityisopetuksen piirissä. Opetusministeriön tietojen mukaan koulutuksen ulkopuolelle jää perusopetuksen jälkeen 6 prosenttia ja ammattiopetuksesta keskeyttäneiden osuus vaihtelee koulutusalasta riippuen 10–20 prosentin välillä.

Ajan lisäksi tulisi kiinnittää huomiota jähmeän järjestelmän vaihtoehdottomuuteen.

Muutoksen avaimet on löydettävissä toisin tekemisestä, jolloin paino on molemmilla sanoilla. Toisin tarkoittaa niitä opetuksen ja ohjauksen muotoja, jotka tukevat oppijan yksilöllisiä edellytyksiä. Tekeminen tarkoittaa tekemällä ja työssä oppimalla.

Paitsi Yhdysvalloissa myös Suomessa on erittäin hyviä kokemuksia toisin tekemisestä. Useimmiten nämä kokemukset ovat painottuneet vaihtoehtoisiin opetusmuotoihin, kuten pajakouluihin.

Erityisesti toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa näyttötutkintojen ja joustavien osallistumismahdollisuuksien edelleen kehittämisellä pystyttäisiin tarjoamaan mielekkäitä kokonaisuuksia.

Työpajojen ja koulujen yhteistyötä kehittämällä voitaisiin tarjota presidentti Tarja Halosen Yhteisvastuukeräyksen avauspuheen sanoja lainataksemme "eheyttävä vaihtoehto".

Koulutuspoliittisia rakenneongelmia ei voida enää ratkaista yksistään opetusjärjestelmää kehittämällä. Sen lisäksi tarvitaan ehdottomasti horisontaalisia, hallintokuntarajat ylittäviä palveluprosesseja.

Niiden tavoitteena tulisi oppimisen ja koulutuksen lisäksi olla nuorten ja heidän perheidensä hyvinvoinnin laaja-alainen tukeminen.

On yleisesti tunnustettua, että oppimista tapahtuu myös luokkahuoneiden ulkopuolella. Työpajat ovat tyypillinen suomalainen non-formaalin eli ei-muodollisen koulutuksen muoto.

Nuoren aito ja yksilöllinen kohtaaminen, toiminnallisuus ja ennen kaikkea vaihtoehtoinen toimintaympäristö mahdollistavat erinomaiset yksilötason oppimistulokset varsinkin niille oppilaille, jotka eivät motivoidu perinteisessä luokkaopetuksessa.

Työpajoissa ja pajakouluissa käytetään työ- ja yksilövalmennusmenetelmiä, jotka ovat liitettävissä henkilökohtaisiin opetussuunnitelmiin.

Laadukkaat työpajayksiköt voisivat tulevaisuudessa erikoistua työ- ja oppilasvalmennuksen palveluiden tuottamiseen.

Mallin käyttöönotto edellyttäisi tekemällä oppimisen tunnustamista osaksi muodollista koulutusta. Työpajojen ja oppilaitosten nykyisen yhteistyön virallistamisen avulla asia ratkeaisi itsestään.

Panostamalla koulutukseen, jonka kulmakivinä olisivat yksilöllisyys, toiminnallisuus ja rakenteellinen laaja-alaisuus voitaisiin vähentää koulutuksen keskeyttämistä ja yhteiskunnasta syrjäytymistä varmasti tehokkaammin kuin oppivelvollisuutta pidentämällä.

kehittämispäällikkö

projektipäällikkö

Valtakunnallinen

työpajayhdistys ry

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi