Uskonnoista on opittava puhumaan

Kun uskonto näkyy lehtien palstoilla, kyse on usein uskonnon vaikutuksesta politiikkaan, lainsäädäntöön, kasvatukseen tai muuhun yhteiskunnan julkiseen toimintaan.

Länsieurooppalainen ihminen mieltää hengellisen elämän yksityisasiaksi, mutta uskonnot eivät suostu näin kapeaan ja yksilökeskeiseen rooliin.

Uskonnot pyrkivät itse politiikan ja koululaitoksen osaksi, tai vaikkapa perhettä ja sukupuolirooleja määritteleviksi yhteiskunnallisiksi toimijoiksi. Viime aikoina tällainen pyrkimys on eri kulttuuripiireissä näkynyt siinä määrin voimakkaasti, että tutkijat puhuvat "uskonnon paluusta".

Esimerkiksi ranskalainen Régis Debray kirjoittaa kirjassaan Feu sacré (Pyhä tuli, 2003) siitä, kuinka uskonnot nykymaailmassa tarjoavat perusteluja vieraanvaraisuudelle ja lähimmäisenrakkaudelle, mutta samalla ne sulkevat ulos toisia ja luovat konflikteja. Uskonnon paluulla on kahdet kasvot, ystävälliset ja vihamieliset.

Juuri uskonnon julkiset ulottuvuudet aiheuttavat konflikteja, jotka saavat Debrayn suhtautumaan varauksellisesti uskonnon paluuseen. Ilmiö on näin ajatellen arveluttava silloin, kun uskonto pyrkii vaikuttamaan poliittiseen ja yhteiskunnalliseen toimintaan.

Erityisesti vieraiden uskontojen julkinen vaikuttamistyö koetaan arveluttavaksi.

Suomalaisessa julkisessa keskustelussa on viime aikoina esiintynyt samantapaista pohdintaa uskonnon paluusta kuin Debrayn kirjassa. Meille vieraat katsomukset, kuten islam tai äiti Amman hindulaisuus, esitellään arveluttavan kaksikasvoisina ilmiöinä, joihin suomalaisten on syytä ottaa etäisyyttä.

Vähän yllättäen kotoinen luterilaisuutemme on taas arvossaan. Myönteisimpänä uskonnon harjoittamisena media esittää kauneimpien joululaulujen laulamisen ja joulurauhan julistuksen kuuntelemisen.

Vieraiden uskontojen hurskauselämässä ja rauhantyössä sen sijaan nähdään epäilyttäviä piirteitä. Julkinen rooli hyväksytään tutulle katsomukselle, mutta vieraan suhteen sitä epäillään.

Ilmapiirin muutos on merkittävä. 1970-luvulla vieraat uskonnot usein esiteltiin eksoottisina, kauniina, globaaleina ja yksilöllisinä, kun taas kotoinen luterilaisuus oli tylsää ja nurkkakuntaista.

Onko meidät nyt eksotiikan kaipuun sijasta vallannut vierauden pelko? Käperrymmekö globaalien uhkien edessä tuttuun ja turvalliseen joulunviettoomme?

Suomessa ja Ranskassa on monia yhtäläisyyksiä uskonnon ja yhteiskunnan välisen suhteen määrittelyssä. Molemmissa maissa uskonto hahmotetaan yksityisasiaksi, jonka olisi mieluiten pysyttävä yksilön sisäisen vakaumuksen näkymättömällä tasolla.

Korkeintaan tutuksi kesyyntyneen kansankirkon suhteen rajoitettu julkinen rooli hyväksytään.

Uskonnot eivät kuitenkaan tunnusta yksityisen ja julkisen jyrkkää eroa. Uskonnon paluussa, on sitten kyseessä islam, hindulaisuus, Vatikaanin roomalaiskatolisuus tai Yhdysvaltain vanhoillinen protestantismi, ihmiset katsovat kaikkia asioita, niin julkisia kuin yksityisiä, omasta hengellisestä näkökulmastaan.

Sen sijaan länsieurooppalaisen mallin mukaan julkista ja yksityistä, maallista ja hengellistä ei pidä sekoittaa. Uskonto on yksityinen vakaumus, ei julkinen toimija.

Mallissa uskonto perustuu yksityiselle uskonratkaisulle. Mutta tämä on parin viime vuosisadan herätyskristillisyyden lanseeraama malli, jota eurooppalaiset virheellisesti pitävät uskonnon yleispätevänä muotona. Malli saa aikaan sen, että uskonnosta puhuminen julkisuudessa koetaan uhaksi, koska siinä heti siirrytään yksityisasioihin.

Toisten uskontojen edustajien kanssa voi kuitenkin puhua syvällisesti ja avoimesti, samalla pysyen lujasti omassa vakaumuksessaan. Uskontojen välinen vakava vuoropuhelu edellyttää tätä.

Siihen suostuva näkee, että uskonnot ovat usein enemmän yhteisöllis-julkisia elämänmuotoja kuin yksityisiä vakaumuksia ja että kaikki puhe uskonnosta ei ole käännyttämistä.

Nuorempi ja kansainvälisempi sukupolvi ymmärtää tämän usein meitä keski-ikäisiä paremmin. Uskontojen kohtaamista opettavat oppilaitokset – teologiset tiedekunnat ja Diakonia-ammattikorkeakoulu – painottavat kansainvälisyyttä ja syvää vuoropuhelua yli erilaisten vakaumusten.

Nuori sukupolvi tietää, että maailmassa on runsaasti uskontoja ja että niiden suhde kulttuuriin, politiikkaan ja yksilön ratkaisuihin voi olla erittäin monimuotoinen.

Länsieurooppalaisessa mallissa on paljon hyvää, sillä se suojelee yksityisyyttä. Mutta monikulttuurisessa maailmassa on myös opittava puhumaan uskonnoista, näkemään niiden julkinen rooli ja ehkä jopa suostuttava julkisesti halaamaan vieraan uskonnon edustajaa.

Yhteiskuntamme rakentamiseen osallistuvien ihmisten on syytä säännöllisesti päivittää tietonsa uskonnoista. Käynti intialaisessa ashramissa voi olla sivistävämpi ja hyödyllisempi lomanviettotapa kuin laskettelu tai golfinpeluu toisten luterilaisten seurassa.

ekumeniikan professori

Helsingin yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi