Uskonnonopetuksen polku moniselitteinen

Dosentti Matti Kamppinen kirjoittaa HS:n vieraskynässä (11. 4.) uskonnonopetuksen olevan väärällä polulla. Uskonnonopetus ei enää ole lainsäädännön mukaan Kamppisen esittämää tunnustuksellista opetusta, vaan oman uskonnon opetusta.

Kirjoituksessa esitetään kolme tunnustukselliseen uskonnonopetukseen liittyvää ajatuspinttymää. Nämä eivät kuvaa nykyistä suomalaista oman uskonnon opetusta, vaan kertaavat yhteiskunnassamme esiintyviä uskonnonopetukseen liittyviä vanhentuneita ja virheellisiä tulkintoja.

Ensimmäisen ajatuspinttymän mukaan uskontoja ei voida tarkastella tieteellisesti, koska tällainen tarkastelu vähentää uskonnon arvoa.

Suomalaisessa uskonnonopetuksen traditiossa eri uskontoja on opetussuunnitelmien mukaan tarkasteltu uskontotieteellisestä viitekehyksestä ainakin kolmekymmentä viime vuotta. Aineen oppikirjat on kirjoitettu ja opettajat koulutettu tästä näkökulmasta.

Toisen Kamppisen esittämän pinttymän mukaan tunnustukselliseen uskonnonopetukseen kuuluu välttämättä uskonnon harjoittaminen. Uuden, pari vuotta sitten voimaan tulleen uskonnonvapauslainsäädännön mukaan uskonnonopetukseen ei kuulu uskonnon harjoittaminen. Se kuuluu uskonnollisten yhdyskuntien toimintaan, ei yhteiskunnan koululaitoksen tehtäviin.

Kolmannen ajatuspinttymän mukaan tunnustuksellisuudesta luopuminen merkitsisi kouluissa välittyvän kristillisen aineksen hapertumista.

Kristinuskon kulttuurivaikutusta lienee viime vuosikymmenet opetettu Kamppisen esittämällä tieteellisen prosessoinnin avulla. Painopiste on ollut kulttuuritieteellinen.

Esitetyt ajatuspinttymät ovat kaiken kaikkiaan tämän päivän uskonnonopetukselle outoja.

Kamppinen esittää nykyisen uskonnonopetuksen vaihtoehdoksi kaikille yhteistä uskonnonopetusta. Ajatus on houkutteleva. Malli on ollut esillä vuosikymmenien saatossa aina silloin tällöin. Malliin siirtyminen ei kuitenkaan ole ongelmatonta.

Uskonto on tärkeä osa ihmisen identiteettiä. Uskonnollinen identiteetti on taas osa alueellista identiteettiä. Kodit tuntevat epävarmuutta uskonnollisen tradition siirtämisessä.

Jos uskonnonopetus muuttuu kokonaan moniuskontoiseksi opetukseksi, oppilaat eivät saa silloin valmiuksia oman ja alueellisen identiteettinsä hahmottamiseen.

Ajatus uskonnonopetuksesta oppiaineena, jossa oppilaat saavat mahdollisuuden uskontodialogin ja suvaitsevaisuuden harjoittelulle on sinänsä erinomainen. Jos oppilailla ei ole minkäänlaista uskonnollista taustaa tai identiteettiä, niin tällainen uskonnonopetus jää helposti ulkokohtaiseksi ja pinnalliseksi.

Esimerkiksi kokemukset Britanniasta, jossa uskonnonopetuksen lähtökohta on aidosti moniuskontoinen, eivät ole yksinomaan rohkaisevia. Ongelmana brittiläisessä uskonnonopetuksessa on, että osalle oppilaista ei synny kokonaisvaltaista kuvaa mistään uskonnosta, vaan uskonto tiedonalana näyttäytyy heille vain kokoelmana erilaisia uskonnollisia tapoja ja riittejä.

Tunnustuksellisuus ja oman uskonnon opetus eivät käsitteinä sinänsä kuvaa suomalaista uskonnonopetuksen todellisuutta tyhjentävästi. Suomalaisen uskonnonopetuksen tavoitteena on uskonnollinen ja katsomuksellinen yleissivistys. Tämä on kaikkien eri uskonnonopetuksen muotojen yhteinen yleistavoite.

Vaikka suomalainen uskonnonopetus on oman uskonnon opetusta, siihen kuuluvat laajat yleissivistykselliset uskontotieteelliset tavoitteet. Esimerkiksi evankelisluterilaisen uskonnonopetuksen tavoitteet ovat opetussuunnitelman tasolla niin väljät ja avarat, että niitä ei voi mitenkään pitää yksipuolisina ja pelkästään omaan uskontoon keskittyvinä.

Kamppisen esittämä yhteisen uskonnonopetuksen malli saattaa soveltua esimerkiksi lukioon. Alkuopetuksessa ja varhaisina kouluvuosina lapsen kyky ymmärtää uskonnollista erilaisuutta ja ylipäätänsä uskonnon luonnetta on rajallinen.

Vakiintunut opetuksellinen periaate pienten lasten opetuksessa on edetä tutusta vieraaseen.

Lasten tulee tutustua omaan uskontoon ja sen keskeisiin kertomuksiin ennen kuin hän ymmärtää, mistä uskontojen moninaisuudessa on pohjimmiltaan kysymys.

Siksi uskonnonopetuksen lähtökohta alkuopetuksessa ja varhaisina kouluvuosina on kasvatuksellinen. Kamppisen esittämässä uskontotieteellisessä mallissa oppiainetta lähestytään ikään kuin ulkopäin, akateemisesti.

Tällainen tarkastelumalli ei sovellu pienten lasten uskonnonopetukseen, vaikka saattaa olla käyttökelpoinen myöhempinä kouluvuosina.

On hyvä, että uskonnonopetuksen luonteesta, tehtävästä ja tavoitteista keskustellaan. Aika näyttää, minkälaiseksi suomalainen uskonnonopetus kehittyy – pysytäänkö oman uskonnon opetuksessa vai siirrytäänkö uudenlaiseen lähestymistapaan.

Uskonnonopetuksen kehittäminen vaatii perusteellista tutkimusta ja yhteiskunnallista keskustelua.

uskonnon didaktiikan professori

soveltavan kasvatustieteen laitos

Helsingin yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi