Välimeri-yhteistyö on unionille tärkeä asia

Europarlamentaarikot Lasse Lehtinen, Riitta Myller ja Reino Paasilinna kirjoittivat (HS 8. 3.) pohjoisen ulottuvuuden edistämisestä Euroopan unionissa.

Heidän mielestään Välimeri on vaikuttanut olevan Brysselistä nähtynä huomattavasti lähempänä kuin Itämeri. Näin varmasti onkin, ja syystä.

Kun Itämerestä on tullut EU:n sisämeri, Kaliningradia ja Pietarin pohjukkaa lukuun ottamatta, Itämeri ei ole enää ongelma.

Itämerta ja Välimerta ei voi EU-politiikassa verrata toisiinsa. Suomessakin on ymmärrettävä, että Välimeri on unionille suuruusluokaltaan aivan eri tason kysymys. Pohjoinen ulottuvuus on Suomelle naapurialueena tärkeä ja koko unionille energialähteenä, mutta Välimeren etelä- ja itäranta ovat paitsi energialähde myös paljon muuta.

Tänä vuonna tulee kuluneeksi kymmenen vuotta Barcelonan prosessin käynnistymisestä. Prosessi on antanut puitteet unionin jäsenmaiden ja arabimaailmaan kuuluvien eteläisten kumppanimaiden ynnä Israelin yhteistyölle ja dialogille, joka käsittää poliittiset ja turvallisuuskysymykset, taloudellisen yhteistyön ja kulttuuridialogin.

Israelin mukanaolo tällaisessa kumppanuusverkostossa on arvo sinänsä, vaikka ei aina poliittisesti helppo asia.

Pohjoisen ulottuvuuden asiaa ei ajeta vähättelemällä Välimeri-yhteistyön merkitystä.

Eräs Barcelonan prosessin synnyttämiä instituutioita on Euro-Välimeri-kumppanimaiden parlamentaarinen yleiskokous. Se kokoontui ensimmäiseen varsinaiseen istuntoonsa Kairossa 12.–15. maaliskuuta. Kokous toi Egyptin pääkaupunkiin satamäärin edustajia Euroopan parlamentista ja kansallisista parlamenteista. Suomalaisista ei ollut havaintoa.

Jos Välimeri-yhteistyö ei kiinnosta suomalaisia, on turha odottaa unionin eteläisten jäsenmaiden suuremmin kallistavan korvaansa pohjoiselle ulottuvuudelle.

Eräs kylmän sodan ajan iskulauseita oli "Itämeri, rauhan meri". Vasta EU:n ja Naton laajentumisen myötä voidaan sanoa, että tämä iskulause on toteutunut. EU voisi hyvin ilmaista tavoitteekseen "Välimeri, rauhan ja kumppanuuden meri". Välimeri oli kerran Rooman imperiumin sisämeri.

Sitten islam valloitti itä- ja etelärannan ja eteni aina Espanjaan saakka. Välimerestä tuli sivilisaatioita erottava meri. Ristiretket olivat sitä sivilisaatioiden konfliktia, josta nyt taas puhutaan. Uusimpana ristiretkenä näyttää olevan Yhdysvaltain johtama demokratian marssi arabimaailmaan.

Barcelonan prosessi ei ole ristiretkeilyä vaan kumppanuutta. EU ajaa omia etujaan, joihin kuuluu demokratian ja oikeusvaltion edistäminen, mutta ei miekkalähetyksellä.

Euroopalla on Välimeren takaiset uhkakuvansa. Eräs niistä on laiton siirtolaisuus. Etelästä katsottuna Välimeren pohjoispuoli voi näyttää "Eurooppa-linnoitukselta", mutta EU tähtää siihen, että etelärannan maiden oma taloudellinen ja sosiaalinen kehitys purkaisi laittoman siirtolaisuuden paineita.

Kymmenen viime vuoden aikana miljardeja euroja on kanavoitu Välimeri-kumppanimaiden taloudelliseen avustamiseen Meda-ohjelmien kautta.

Israelin ja arabien rauhan aikaansaaminen kuuluu EU:nkin turvallisuusstrategian prioriteetteihin.

Lähi-idän konflikti ei ole voinut olla vaikuttamatta myös Barcelonan prosessin etenemiseen, vaikka EU:n näkökulmasta unionin ensisijainen vaikutuskanava on kvartettiyhteistyö USA:n, Venäjän ja YK:n kanssa. Mutta Barcelonan prosessin puitteissa, kuten Kairon parlamentaarikkokokouksessa, israelilaiset ja arabit ovat voineet kohdata toisensa tavalla, jollaiseen ei ole ollut monta muuta foorumia.

Kulttuuridialogi on Barcelonan prosessin kolmas kori. Länsimaissa ääri-islamilainen terrorismi on näyttänyt olevan 9. 11. 2001 jälkeen kaiken muun sivuuttava turvallisuushuoli.

Arabimaissa länttä syytetään "islamofobiasta", joka on johtanut arabien syrjintään ja lisääntyneisiin matkustusrajoituksiin.

Poliittisesti korrektin kielenkäytön mukaan islamilla ei ole mitään tekemistä terrorismin kanssa; terrorismi on epätoivon ja turhautumisen ilmaus.

Tällaisia tunteita ovat nostattaneet Palestiina ja Irak sekä arabimaiden yleinen jälkeenjääneisyys, joka vie tulevaisuudenuskoa ja herättää kaunaa länsimaita kohtaan. Arabisosialismin kuoltua poliittinen islam on tarjonnut ideologisen elämänsisällön.

Jotta eurooppalaiset ja arabit oppisivat tuntemaan toistensa yhteiskuntia ja ajattelutapaa turvallisuushuolineen, tarvitaan vuoropuhelua.

Tätä tarkoitusta varten Barcelonan prosessi on synnyttänyt Anna Lindh -instituutin, jonka päämajapaikaksi valittiin Aleksandria Egyptissä.

Instituutti sai Egyptin aloitteesta Ruotsin murhatun ulkoministerin nimen, sillä sen yhtenä tukipilarina Aleksandriassa on Ruotsin kulttuuri-instituutti.

Toinen on Aleksandrian uusi upea kirjasto, joka syksyllä 2002 avattiin jatkamaan antiikin ajan kirjaston suurta perintöä itäisen Välimeren maailman sivistyksen keskuksena.

Kunnianhimoinen tavoite saa nyt sisältöä eurooppalaisen ja arabi-islamilaisen kulttuurin ja ajatusten kohtaamisesta.

Instituutti avataan virallisesti huhtikuun 20. päivänä. Toivottavasti tapahtuma ei jää Suomessakaan huomiotta, sillä se on yksi Barcelonan prosessin huipennuksia.

suurlähettiläs

Kairo

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi