Vakaussopimukseen suhdannetarkistus

Helsingin Sanomat käsitteli pääkirjoituksessaan 21. tammikuuta ansiokkaasti EU:n vakaussopimuksen nykytilaa ja mahdollista muutostarvetta, johon on jouduttu sen johdosta, että lukuisten maitten budjettialijäämät eivät ole pysyneet sovituissa rajoissa ja että myös velkaantuminen on tämän johdosta huolestuttavalla tavalla kasvanut.

Muutostarpeita on käsitelty ennenkin. Vaikka pääkirjoittajan kanta itse sopimusmuutoksiin onkin kriittinen, on taustan kertaaminen paikallaan.

Kun vakaussopimus solmittiin, rajoitettiin julkisen talouden alijäämä kolmeksi prosentiksi ja velkaantumisaste 60 prosentiksi.

Vaikka nämä luvut olivat monen mielestä "ilmasta otettuja", uskottiin niitten avulla korostettavan säästäväisyyttä julkisessa taloudessa ja tuettavan eurovaluutan arvon kehitystä.

Sopimus solmittiin olosuhteissa, joissa konjunktuurit olivat suotuisat ja tavoitteisiin uskottiin jatkuvasti päästävän.

Viime vuosien suhdannekehitys ei kuitenkaan ole tapahtunut ennakkokuvitelmien mukaisena.

Julkisen talouden ns. automaattinen vastavaikutus on hitaan kasvun puitteissa kasvattanut alijäämiä lisätessään sosiaali- ja työttömyysmenoja sekä toisaalta rajannut verokertymiä.

Saksa ja Ranska, kaksi vakaussopimuksen aikanaan innokkainta puoltajaa, ovat aivan erityisesti joutuneet kärsimään alijäämäisyydestä, joka jo pitkään on ollut sopimuksessa määritettyä suurempi.

Komissio on valvoja-asemaansa viitaten ollut tietenkin vaatimassa sopimuksen tiukkaa noudattamista.

Se on jo useaan otteeseen ehtinyt patistella Saksaa ja Ranskaa kaventamaan alijäämiään kolmen prosentin puitteisiin. Se on korostanut Kreikalle, jonka osalta myös tilastotiedot julkisen talouden kehityksestä ovat olleet harhaanjohtavia, budjetin kurissapidon välttämättömyyttä.

Komissio on toisin sanoen aina näihin päiviin saakka tuijottanut aikanaan kiinni lyötyihin pykäliin, mitä sen muodollisena, juridisena velvollisuutena tietysti voidaankin pitää.

Nyt ovat valtiovarainministerit kuitenkin joutuneet ottamaan sopimuksen tarkistukset tai poikkeukset siihen vakavasti harkittavikseen.

Julkisuuteen tulleitten tietojen mukaan puhutaan tilapäisistä poikkeuksista tai lisävelkaantumisen hetkellisestä sallimisesta. Mutta onko tämä riittävää vai pitäisikö nyt palata alkuasetelmiin ja suunnitella vakaussopimukselle myös suhdannepoliittinen sisältö?

Näin senkin vuoksi, mitä Helsingin Sanomat oikein korostaa, ettei eri maille – Saksalle ja Ranskalle etunenässä – jouduttaisi antamaan maakohtaisia ja tilapäisiksi tarkoitettuja poikkeuslupia.

Sopimusta tulisikin, kun se nyt suurennuslasin alle joutuu, tarkastella myös – ja nykytilanteessa ennen muuta – juuri suhdannepolitiikan näkökulmasta.

Jos työttömyydestä tai hitaasta kasvusta kärsivien maitten alijäämiä pyritään sopimuksen nykykirjaimen mukaan tiukasti rajaamaan, toimenpiteet rajaavat myös elvytysautomatiikkaa.

Ne ovat täten itse asiassa estämässä talouden elpymistä sen sijaan että auttaisivat sitä. Vaikka budjettikuria tuleekin korostaa, täytyisi näin tehdä pitkäjänteisesti, koko suhdannekiertoa ajatellen, ja pyrkien sisällyttämään sopimukseen myös vahva suhdanteita tasaava elementti:

Kannattaakin palauttaa mieliin, että Euroopan parlamentti, antaessaan lausuntoaan vakaussopimuksesta vuonna 1998, otti huomioon juuri suhdannepoliittiset näkökohdat.

Näistä käytiin varsinkin talousvaliokunnassa laaja ja puoluerajat rikkonut keskustelu.

Parlamentti korosti sitten äänestyksen jälkeen, että sopimusta ja nimenomaan sen prosenttilukuja tulisi tarkastella koko suhdannekierron puitteissa.

Tällöin lamaa voitaisiin torjua tarvittaessa suurinkin elvytysalijäämin, mutta toisaalta nousun aikana olisi kerättävä vahvojen ylijäämien avulla varantoja, joita sitten uuden laman uhatessa voitaisiin käyttää elvytyspolitiikan välineinä.

Komissio ja Ecofin eivät tuolloin kuitenkaan ottaneet tätä mielipidettä huomioon. Nousun ja vakaan talouskasvun ilmeisesti odoteltiin jatkuvan eikä lamaa haluttu ennakoida. Nyt on siis kannantarkistuksen aika.

Jotta pitkäjänteiseen tarkasteluun saataisiin uskottavuutta, tulisi myös sakotussäännökset muuttaa.

Nyt niillä voidaan uhata alijäämiin joutuvia maita. Tarkoituksenmukaisempaa olisikin, että sakot voitaisiin asettaa silloin, jos riittäviin ylijäämiin ei noususuhdanteessa päästäisi.

Tällä menettelyllä korostettaisiin nimenomaan säästäväisen talouspolitiikan vaateita järkevän suhdannetasaamisen ohessa – ehkäpä vieläkin paremmin kuin nykysäännöksin. Toivoisi, että tiukalla linjalla ollut Suomikin asettuisi tämän tapaista tarkistusta puoltamaan.

valtiot. tohtori

Helsinki

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi