Vanhuksiin ei saa suhtautua kuormana

 Viisi vuotta sitten vajaaravittuja oli yli puolet vanhainkotien asukkaista. Nyt heitä on enää kolmannes, joten tilanne on parantunut (HS 3. 9.).

Silti ei voi kuin ihmetellä: täyttääkö hoito tarkoituksensa, vai onko tingitty jostain, mistä ei enää voi tinkiä? Missä on vanhusten kunnioitus, missä on kunnioitettava rauha ja ilo tai edes arvokas kuolema?

Vanhuksiin ei saa suhtautua kuin häkkikanalan harmillisiin broilereihin, vaan heitä pitää kunnioittaa. On vain kunniaksi, että on sellainen elämänkokemus kuin heillä.

Inhimillinen vanhuus on unohtunut laitostumisessa. Vaikka kroppa on kremppa (sellaiseksi se tulee meillä jokaisella), niin se ei tee kenestäkään vähempiarvoista ihmistä.

Vielä hurjempaa on kulttuurillisena ilmiönä vanhusten yksinäisyys. Joka toinen päivä yli 65-vuotias tekee itsemurhan. Se on järkyttävää todellisuutta ja kertoo yhteisömme ajatustavoista.

Yksinäisyys ja masennus myös edesauttavat muistin heikkenemistä. Jos ei ole mielekästä roolia yhteiskunnassa, innostuminen ja aktivoituminen hiipuvat pois elämästä.

Nykyään vanhuksista puhutaan eläkepommina ja hoitokuormana, mikä ei ole vanhuutta kunnioittavaa. Jos yhteiskunta pitää vanhusta lähinnä ongelmana, ei täysjärkisenä kansalaisena, ilmapiiri ei kannusta vanhusta jakamaan elämänkokemustaan yhteisölle.

Meidän tulisi pohtia, miten vanhuus voi olla mielekäs ja elämänsisältöinen.

Itse kukin voi myös vaihtaa sanan tai pari vanhempien ihmisten kanssa. Kokemus voi olla positiivinen: voimme löytää arvokkaita tietoja tai vaikkapa muistoja, jotka sitovat tämän hetken jatkumoon, ja luovat ilmiöille ja paikoille historian, joka auttaa meitä ymmärtämään paremmin tätä päivää ja ihmisyyttä.

Haastan lukijat vaihtamaan sanan tai pari elämänkokemusta omaavien kanssa.

Vantaa

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi