Vanhustyö kaipaa raikkaita muutoksia

Mitäs sanotte tulevaisuudenkuvasta: kaupungissa joka toinen vastaantulija etenee rollaattorilla? Ja toisaalla vireät seniorit huristelevat ohitsemme mitä erilaisimmilla menopeleillä. Kansakuntana olemme saavuttamassa sitä, mitä olemme tavoitelleet: lisää virkeitä vuosia elämään.

Myös markkinoilla väestön vanheneminen on mahdollisuus, mutta haistaako suomalainen markkinanenä tätä tilaisuuttaan turvarannekkeiden ja aamutossujen kauppaa laajemmin?

Monissa kunnissa valtuustojen keski-ikä on varsin korkea. Valtuustojen puhetapa ja päätöksenteko on korostanut vanhenemisen ongelmia ja ikääntymisestä aiheutuvia kustannuksia kuntataloudelle.

Vanhuudesta ja ikääntymisestä puhutaan ikään kuin toisesta, joka ei kuulu minulle eikä meihin. Rollaattoreita ja kävelykeppejä ei kunnanvaltuustossa kuitenkaan vielä näy.

Päätöksenteossa ikääntyminen muuttuu helposti tilastoiksi, numeroiksi ja graafisiksi esityksiksi, joita voidaan hallinnoida. Myös vanhuspalveluista on helpointa puhua numeroiden valossa: hoitopäivät, suoritteet, käyttöaste, petipaikan hinta ja niin edelleen.

Koko vanhuspalvelujen kirjo hahmottuu kuntapuheessa laitoshoidon näkökulmasta.

Kuitenkin vain viidestä seitsemään prosenttia yli 75 vuotta täyttäneistä hoidetaan laitoksissa. Muiden vanhuspalvelujen ymmärtämiseen on vaikeampi löytää sanoja, joilla arkista keskustelua voitaisiin käydä.

Alan ammattilaiset kyllä puhuvat sujuvasti tukipalveluista, ennakoivista kotikäynneistä, raskaasta palveluasumisesta, tavallisesta palveluasumisesta ja tukiasumisesta.

Kunnallisia päättäjiä tuntuu hämmentävän myös vanhuskuvan polarisaatio: yhtäältä kuvataan voimainsa tunnossa olevaa aktiivista ja hyvin toimeentulevaa, matkustelevaa ja kuluttavaa seniorikansalaista, markkinoiden kultamunaa. Siinä sivussa menee vapaaehtoistyöntekijä, kolmannen sektorin tukipylväs.

Toisaalla on avuton, heikko, monisairas ja ehkä vuoteeseen sidottu ja ainakin monenlaisen julkisen tuen tarpeessa oleva vanhus, kuntatalouden uhka.

Molemmat kuvat ovat tietysti olemassa, ja molemmille kuntalaisille tuotetaan sekä julkisia että kaupallisia palveluita, osin samoja kuin koko muullekin väestölle. Kuvia käytetään myös tarkoitushakuisesti toinen toisensa pois sulkien.

Suuret ikäluokat ovat tulossa palvelujen käyttäjiksi. Tämän sukupolven pantterit ovat kokeneet monia työelämän muutoksia ja oppineet käyttämään uutta teknologiaa. Heistä monet ovat myös hyvin koulutettuja.

Palvelujen käyttäjinä he toimivat toisin kuin äitinsä ja isänsä, vaikka ei tarkkaan osatakaan ennakoida, miten.

Viisas vanhuspolitiikka ja siihen liittyvä vanhustyö eivät ole vain sosiaali- ja terveydenhuollon kysymyksiä.

Ikääntyneiden opiskelu, vapaa-ajanvietto, kulttuuriharrastukset ja liikunta tulevat olemaan oleellinen osa vanhuspolitiikkaa ja myös vanhustyötä.

Vanhustyöhön kaivataan syvällisiä muutoksia ja rohkeita näkemyksiä.

Ratkaiseva osa muutosta on vanhuuden ymmärtäminen vivahteikkaana. Sairaskaan ihminen ei ole pelkkä potilas eikä pelkkä palveluja tarvitseva asiakas.

Kyse on kuntalaisista yksilöllisine mielenkiinnonkohteineen, elämäntapoineen ja toimintahaluineen.

Raikasta ja modernia ajattelua vanhustyössä edustavat sosiokulttuuriset työmenetelmät, joilla ikääntyvän ihmisen merkityksellisyyttä ja aktiivista osallisuutta yhteisössä voidaan virittää.

Sosiaalisen näkökulman avaaminen panee miettimään myös sitä, onko järkevää luopua ainakin osittain ikäperusteisista palveluista. Kansalaisista ja kuntalaisistahan iän eri vaiheissa on kyse.

Oli niin tai näin, ikääntyvän väestön tukitoimien lähtökohtana tulisi olla mielekäs elämä, arjen sujumisen varmistaminen ja yhteiskunnan jäsenyyden turvaaminen kuntalaisena ja kansalaisena.

Potilaana tai palvelujen asiakkaana oleminen on vain yksi vanhuuden ulottuvuus, joskus pienempi, joskus suurempi, mutta ei koskaan koko kuva, ei kunnallispolitiikassakaan.

Vanhetaanko nyt sellaisissa kunnissa, joissa eläkeläisinä olemme kiinnostavia vain mahdollisina sosiaali- ja terveyspalvelujen suurkuluttajina?

yksikön johtaja

Itä-Suomen sosiaalialan

osaamiskeskus

Joensuu

osastopäällikkö

sosiaalipalvelukeskus

Lieksan kaupunki

professori

Joensuun yliopisto

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi