Venäläisten epäluulolla on pitkä historia

Venäjä on nyt suomalaisten suussa kuuma peruna. Rajan yli vellovassa Venäjä-keskustelussa on jo käynyt selvästi ilmi, että se vanha peikko suhteissamme eli venäläinen epäluulo epäluottamuksen psykologisena ytynä ei ole mihinkään kadonnut.

Suomessa onkin havahduttu tajuamaan, ettei imperiumin kainalossa köllöttäminen olekaan niin lokoisaa kuin on kuviteltu.

Niistä ajoista, jolloin viimeksi venäläinen epäluulo – väliin hyvin traagisestikin – vaikutti naapurisuhteisiin, on lähes kaikki muuttunut.

Mutta mikä ei ole muuttunut, on se geopoliittinen realiteetti, että Suomella on edelleen yli tuhat kilometriä pitkä maaraja Venäjän kanssa ja Pietarin suurkaupunki on edelleen siinä samassa paikassa, mihin Pietari Suuri sen yli kolmesataa vuotta sitten perusti.

Ensimmäisellä vierailullaan Suomessa 2001 Venäjän presidentti Vladimir Putin antoi arvoa historian opetuksille: "Meidän pitää antaa hyvin paljon arvoa sille, mikä on luotu aikaisempien suomalaisten ja venäläisten poliitikkosukupolvien työn myötä."

Presidentti Urho Kaleva Kekkonen oivalsi, että valtioiden välisiä suhteita on kehitettävä henkilökohtaisten suhteiden pohjalta Venäjän johtajien kanssa. Niistä kehittyi kansallinen instituutio ja päämenetelmä, jonka avulla Kekkonen ajoi Suomen tavoitteita kylmän sodan epävarmassa ja jatkuvasti muuttuvassa maailmassa.

Johtoajatus oli se, että keskinäisen arvostuksen ja kunnioituksen täytyy perustua hyvään toistensa tuntemiseen, mikä puolestaan luo edellytykset yhteisymmärryksen syntymiselle. "Ihminen on sittenkin tärkein", Kekkonen usein painotti venäläisille vastapelureilleen.

Kekkonen lähtikin siitä ajatuksesta, että kanssakäymisen pitää olla avointa ja rehellistä: "Kainalossamme ei ole ketunhäntää, meillä ei ole mitään salattavaa toisiltamme – sellainen on suomalainen kansanluonne."

Lähtökohta olikin hyvin suotuisa. Neuvostoliiton johtaja Stalinin jälkeen, Nikita Hruštšev, Porkkalan palauttamisen (1955) pääarkkitehti, paljastaa kootuissa venäjänkielisissä muistelmissaan halunsa ja kykynsä ymmärtää suomalaisten katkeraa psyykeä ja pelon ilmapiiriä sodanjälkeisessä tilanteessa.

"Sotilastukikohta on sama asia kuin pitäisi veistä kurkulla. Se ei ole parhain keino hankkia Suomen kansan luottamusta", neuvostojohtaja tunnusti.

Yksi keskeinen Kekkosen linja oli se, että mitä paremmassa kunnossa idänsuhteet olivat, sitä suurempi poliittinen liikkumavapaus Suomella oli lännessä. Tämä Max Jakobsonin "suomalaiseksi paradoksiksi" kutsuma ulkopolitiikka tuottikin merkittäviä tuloksia.

Kun Suomi nyt etsii linjaansa ja paikkaansa EU:ssa, on hyvä muistaa, että peruspilari Suomen integroitumiselle Länsi-Euroopan talousjärjestelmään lyötiin pystyyn Tamminiemessä syyskuun 4. päivän vastaisena yönä, jolloin Nikita Hruštšev oli onnittelemassa 60-vuotiasta Kekkosta.

Tamminiemen "taikayössä". Kekkonen hyviin henkilökohtaisiin suhteisiin ja luottamukseen nojautuen ajoi perille käytännöllisesti katsoen läpihuutojuttuna Suomen liittymisen Euroopan ulkoseitsikkoon, Eftaan. Eipä ihme, että taikayön dynaamisessa tuoksinassa Hruštšev huudahti: "Olette taikuri suhteissamme meihin."

"En ole taikuri, mutta puhun ja toimin rehellisesti, ehkä se on joskus yllättävää toisista", Kekkonen sivalsi hänelle ominaisella satiirillaan.

Perinteisen venäläisen ajattelutavan mukaan on olemassa periaatteessa vain kahdenlaisia ihmisiä ja kansoja: omia ja vieraita. Itse asiassa puolueettomuus ja neutraalius ovat venäläiselle ajattelutavalle vieraita käsitteitä.

Ne, jotka eivät ole venäläisten puolella katsotaan vastustajiksi. Molotovkin tapasi kysellä, mikä puolueeton maa Suomi muka oli: "Puolueetonko, mutta kenen hyväksi?"

Nyt olemme tämän saman problematiikan äärellä. Kun Suomea on jo ehditty sijoittamaan Euroopan "russofobiseen blokkiin", niin itse asiassa se on indikaatio siitä, että Venäjällä jälleen kerran ollaan epäluuloisia puolueettomuutemme ja ystävyytemme aitoudesta – nyt EU:n sisällä.

Asetelmassa näkyy samantapaisia piirteitä kuin 1970luvulla, kun Venäjä epäili Suomen luisuvan EEC:n myötä myös poliittisesti – ja sitä tietä sotilaallisesti – lännen leiriin.

Tilannetta tuskin parantaa signaalien vaimentaminen jälkikäteen edes korkeimmallakaan tasolla. Tosin sieltä tullut tieto, että perinteistä hiihto- ja saunadiplomatiaa ollaan uudestaan ottamassa suhteiden hoidon arsenaaliin, on hyvä merkki.

Mutta sanottu mikä sanottu. Venäläinen epäluulo on jättänyt epäluulon kytemään myös rajan toisella puolella.

Ehkä tässä tilanteessa ei olisikaan pahitteeksi kaivaa uudelleen esiin suurennuslasin alle Kekkosen poliittinen testamentti – Tamminiemi-kirja. (1980).

Yksi sen johtoajatuksista kuuluu: "Luotettavuuden ja luottamuksen ainoa perusta on asianomaisen oma toiminta." Kekkosen lempiaforismien joukosta löytyy myös paljonpuhuva ajatus: "Jos on kadottanut luottamuksen ei voi kadottaa enää mitään muuta."

Juho Kusti Paasikivi arvioi, että epäluulo on kansainvälisten riitojen pahin aiheuttaja ja suhteiden myrkyttäjä. Kekkonen taas jo 1940-luvulla etsi suomalaisten itsekurista ja todellisuudentajusta muovattua viisasten kiveä avaimeksi parempiin suhteisiin Venäjän kanssa.

Ehkä näistä poliittisen realismin viisauksista voitaisiin Tamminiemi-kirjan kera kääräistä joulupaketti kaikille niille, jotka nyt eri aloilla ja tasoilla Venäjä-suhteita hoitaessaan joutuvat pohtimaan, miten jälleen kerran esiin putkahtanut venäläinen epäluulo onnistuttaisiin hälventämään ja luottamusta Suomen aikeita kohtaan lujittamaan.

Kun Suomi-neito jonakin päivänä, ehkä jo lähitulevaisuudessa, ilmoittaa isolle, kadotettua suurvaltahegemoniaansa hamuilevalle epäluuloiselle naapurilleen, että "olen menossa Natoon", tämä saattaa murahtaa: "Älä valehtele, pieni naapuri, sinä olet menossa Natoon!"

tietokirjailija

Espoo

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi