Viljelyn yksipuolistuminen lisää riskejä

Kasvinjalostuksen dosentti Jussi Tammisola arvioi, että rauhannobelisti Wangari Maathain (HS 18. 12.) esittämät perusteet perinteisten kenialaisten kahvilajikkeiden viljelemiseksi ovat biologisesti ja taloudellisesti kestämättömiä (HS 5. 1.).

Tammisola ehdottaa, että perinnelajikkeet säilytettäisiin geenikokoelmissa kasvinjalostuksen raaka-aineeksi, mutta viljelyyn käytettäisiin sen sijaan "hallitusti geeniteknisen täsmäjalostuksen avulla" tuotettuja hyvänmakuisia, taudinkestäviä ja tuottoisia kahvilajikkeita.

Haluamme palauttaa päähuomion Maathain alkuperäiseen huoleen, jonka Tammisola sivuuttaa.

Kukaan ei kiistäne, etteikö geeniteknologialla olisi sijansa maataloudessa hyvinvoinnin edistäjänä, myös kahvintuotannossa. Äskettäin on muun muassa raportoitu geenitekniikalla löydetystä bakteerista, jonka avulla voitaneen tuottaa kofeiinittomia kahvipensaita. Toiveena on alentaa kofeiinittoman kahvin tuotantokustannuksia, mistä hyötyisivät myös kuluttajat.

Talouden toimintamekanismi ei ole kuitenkaan aina näin yksioikoinen. Maathainkin varsinaisena huolena ovat maailmanmarkkinat, joilla muun muassa kenialaisten köyhien teen- ja kahvinviljelijöiden asema punnitaan.

Kahvintuotannon ongelmana ovat ailahtelevat raakakahvin hinnat, etenkin hintojen rajut laskut. Saharan eteläpuolisessa Afrikassa kahvin tuottajahinnat vaihtelivat 1990-luvulla keskimäärin siten, että huonoimman vuoden hinta oli alle 20 prosenttia parhaan vuoden hinnasta. Hintojen putoamiseen tuottajat ovat pyrkineet vastaamaan tuottavuutta kohentamalla, mikä on johtanut viiveellä entistä suurempaan hintavaihteluun.

Osa tuottavuuden kasvusta on saavutettu monokulttuurilla, joka on pitkän päälle kestämätön tuotantotapa. Maataloudessa on yleisemminkin siirrytty aiempaa tuottoisampiin, mutta yhä harvempiin lajikkeisiin.

Vaikka tuottoisten lajikkeiden geeniperimä olisi muun muassa kasvinjalostuksen ansiosta sinällään laajempi, kansainvälisessä tutkijayhteisössä on esitetty huoli aktiivisesti viljeltyjen lajikkeiden määrän vähenemisestä, koska se altistaa muun muassa luonnontilojen vaihtelusta aiheutuville riskeille.

Perinteisesti riskeihin on varauduttu hajauttamalla tuotanto eri lajikkeisiin. Yksittäisillä viljelijöillä ei ole kuitenkaan kannustinta varautumiseen, jos he kamppailevat elannostaan nopeatuottoisten lajikkeiden tuottajien kanssa.

Jopa valtiot, tiettyjen kansainvälisten rahoituslaitosten turvin, ovat lainoituksellaan kannustaneet yksipuoliseen viljelyyn nopean kasvun ja tulosten toivossa, mikä on julkiselta vallalta kestämätöntä politiikkaa. Kansainvälinen kauppa voi lisäksi kasvattaa riskejä, sillä laajojen kuljetusverkostojen vuoksi patogeenit ja tuhoeläimet leviävät ripeästi.

Myös tuottoisiin kahvilajikkeisiin liittyy huomionarvoinen epävarmuustekijä. On osoitettu, että kahvilajikkeiden menestyminen on ainakin osittain kiinni koko ekosysteemin elinvoimaisuudesta ja monimuotoisuudesta (Science, Nature).

Esimerkiksi pölyttävien mehiläisten monimuotoisuus näyttäisi olevan merkittävä tuotantoa tehostava ympäristötekijä. Pelkät kasviin rakennetut geenikokoelmat eivät siis välttämättä riitä, jos samalla tehoviljelyn myötä katoaa koko ekosysteemin kasvi- ja eläinlajien monimuotoisuus.

Vaikka olisikin niin, etteivät suomalaiset juo robusta-lajikkeen kahvia edes reilun kaupan kahvina, kuten Tammisola väittää, muualla maailmassa kehitys on ollut toisenlainen. Vuonna 2001 kahvin kulutus kokonaisuudessaan kasvoi vain noin 1,5 prosenttia, mutta reilun kaupan kahvin kulutus kasvoi 12 prosenttia (Oxfam).

Tanskassa eettisen kahvin kysyntä on kasvanut noin 20 prosenttia vuosittain. Ruotsissa tehtyjen kokeiden perusteella on havaittu, että kuluttajat mieltävät maukkaammiksi elintarvikkeet, joiden he tietävät olevan eettisesti kestävästi tuotettuja, vaikka objektiivisesti mitattuna mitään sensorisia eroja ei olisikaan.

Kuluttajien mieltymysten hitaat muutokset eivät tietenkään auta akuutissa hädässä olevia köyhiä kehitysmaiden pienviljelijöitä. Silti kysynnällä, ei pelkästään tarjonnan teknologiashokeilla, voidaan ohjata jopa maailmantalouden toimintaa sosiaalisesti ja ympäristöllisesti kestävämpään suuntaan.

Suuntaus, jossa muutama monikansallinen yritys kontrolloi sekä tuotantopanosten valmistusta (esimerkiksi teolliset kahvinsiemenet) että jälleenmyyntiä, ei välttämättä ole toivottava taloudellisesti eikä ekologisesti.

Ylipäätään suhtautumisemme kehittyviin maihin on kaksijakoinen. Rikkaat maat, Suomi mukaan lukien, antavat kehitysmaille suurehkot määrät kehitysapua (noin 69 miljardia dollaria vuosittain), mutta toisaalta suojelevat esimerkiksi omaa maatalouttaan vuosittain 360 miljardin dollarin tukipaketilla (OECD). Kaupan vapauttaminen kangertelee juuri niillä sektoreilla, jotka kehitysmaille olisivat tärkeitä.

Perinnelajikkeiden ja tuontisiemenien vastakkainasettelua voi kasvinjalostuksen näkökulmasta pitää vaarallisena. Yhtä vaarallista on olla näkemättä kokonaisuutta, ekosysteemin ja talouden asettamine rajoitteineen. Kasvintuotannon ja köyhyyden ongelmia ei ratkaista pelkillä teknologisilla uudistuksilla. Geenitutkimukseenkin kaivataan yhteyksien näkemistä ja yhteiskuntatieteellistä tutkimusta.

tutkija

ympäristötaloustieteen

professori (ma)

Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskus

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi