Yhdyskuntasuunnittelussa monia tavoitteita

Matti Kortteisen, Mari Vaattovaaran ja Martti Tuomisen tutkimustuloksia asumistoiveista ja asuinalueiden koetusta turvattomuudesta julkaistiin 23. 2. alustavasti muun muassa Helsingin Sanomissa.

En kommentoi tässä itse tutkimusta, joka tuo arvokasta lisätietoa käynnissä olevaan keskusteluun asunto- ja yhdyskuntapolitiikasta. Koska tutkimuksia julkistettaessa ja haastatteluja annettaessa asiat kuitenkin harmillisesti yksinkertaistuvat, haluan tuoda keskusteluun myös asumistoiveita ja -pelkoja laajemman näkökulman.

Nyt asiaa tuntematon lukija saattaa ihmetellä, miksi "koneisto ei havaitse, että aika on muuttunut", kuten Mari Vaattovaara sen ilmaisee, eli miksi suunnittelijat ja toteuttajat erityisesti Helsingissä eivät tee ihmisten toivomia omakotitaloja. Ei vaikka junan ikkunasta näkyy niin paljon vihreää.

Osasyynä tähän on se, että suunnittelulla on paljon muitakin tehtäviä kuin ihmisten ilmaistuihin asumistoiveisiin tai -unelmiin vastaaminen.

Nykyisessä taloustieteellisen terminologian hallitsemassa keskustelussa saattaa esimerkiksi unohtua, että kaupunkisuunnittelu on 80-luvulta lähtien joutunut orientoitumaan uudelleen erityisesti kestävän kehityksen vaatimusten mukaisesti.

Kioton sopimuksen nyt astuttua voimaan tulee muistaa, että yhdyskunnat osallistuvat omalta osaltaan kasvihuonekaasujen tuottamiseen erityisesti asuntojen lämmityksen ja liikenteen kautta.

Näihin molempiin voidaan vaikuttaa yhdyskuntarakenteen kautta. Mitä tiiviimpi rakenne (ne parjatut kerrostalot ja niiden ryhmittely julkisen liikenteen väylien varteen), sitä pienemmät päästöt, ja sitä helpompaa on myös toteuttaa kaikkien käyttäjäryhmien (myös lasten, nuorten ja vanhusten) saavutettavissa olevat palvelut.

Tämän ovat osoittaneet useat kansainväliset tutkimukset, ja sen mukaisesti on myös laadittu suunnittelua ohjaavat valtakunnalliset alueidenkäyttötavoitteet.

Suunnittelijat ovat tietysti pitkään tienneet, että nämä kansalliset ja globaalit vaatimukset lyövät osin korville enemmistön asumistoiveita, joissa omakotitalo ja suuri tontti ovat korkeassa kurssissa.

Jotta vältettäisiin suuriin ympäristövaikutuksiin johtava autoriippuvainen kaupunki, mutta silti vastattaisiin riittävässä määrin ihmisten toiveisiin, tarvitaan uusia avauksia.

Kompromissina on esitetty muun muassa matalaa ja tiivistä vaihtoehtoa, mutta sekään ei tietysti vastaa kuin osaan kysynnästä.

Lisäksi olisi vakavasti lähdettävä kehittämään ihmisten osallistumista niin asuntojensa kuin lähiympäristönsäkin suunnitteluun ja toteutukseen.

Osinhan omakotitalossa varmasti viehättää mahdollisuus tehdä asunnosta itsensä näköinen ja hallita edes pientä osaa ympäristöstään. Vastaavasti on syytä pohtia omakotialueiden laadun nostamista; nythän ne ovat usein täysin talopakettimarkkinoiden temmellyskenttänä.

Jakoa kerrostaloihin ja omakotitaloihin on siis liian karkea. Nykyisin on kyettävä tuottamaan laadukkaasti erilaisia vaihtoehtoja asukkaille.

Vaattovaara on kyllä oikeassa siinä, että aika on muuttunut. Kaupunkien välinen kilpailu hyvistä veronmaksajista on kuitenkin vain yksi haaste muiden joukossa ja huoli Helsingin sosioekonomisesta köyhtymisestä siten vähintäänkin yliampuva.

Puhuminen lapsiperheiden muuttohaluista peittää alleen muun muassa sen tosiseikan, että lapsiperhe ei enää ole normi vaan selkeä vähemmistö. Yhden tai kahden hengen taloudet muodostavat jo yli 70 prosenttia kaikista ruokakunnista, ja lisäksi edessä on väestön ikääntyminen.

Näille talouksille omakotitalo ei liene ihanteellisin ratkaisu, vaan tarvetta tiiviiseen yhdyskuntaan, jossa palvelut ovat helposti ilman autoakin saavutettavissa, on varmasti tulevaisuudessa entistä enemmän. Lisäksi myös lapsiperheiden "arjen logistiikka" on muuttunut.

Asumisunelmissa lapset voivat kirmailla vapaina luonnon keskellä, mutta teini-ikäisinä he tarvitsevat mahdollisuuden liikkua itsenäisesti harrastuksiin ja kouluihin.

Niin paradoksaalista kuin se onkin, myös turvallisuus lisääntyy tiiviimmän yhdyskuntarakenteen kautta, sillä ihmisillä täyttyvät pihat, kadut ja virkistysalueet mahdollistavat riittävän sosiaalisen kontrollin.

yhdyskuntasuunnittelun

professori

Teknillinen korkeakoulu

Helsingin Sanomat | hs.mielipide@sanoma.fi